Koulutuksen tason alasajoon puututtava
Elämme todellakin varsin mielenkiintoisia aikoja. Olen toiminut kaksi vuotta AMK:n Bioalojen opettajana ja projektipäällikkönä ja sitä ennen noin 20 vuotta yliopistomaailmassa.
Tämän kokemuksen perusteella minun on helppo yhtyä Turun Sanomien pääkirjoituksessa (16.9) mainittuun professori Erno Lehtisen kommenttiin: ”Ammattikorkeakouluissa ei voi olla samantasoista tieteellistä lähtökohtaa opetukselle kuin yliopistoilla, koska heillä ei ole siihen tarvittavaa henkilöstöä”.
Tämä on vain osatotuus, mitä tulee niihin rahoituksen haasteisiin, joiden edessä ammattikorkeakoulut tällä hetkellä ovat.
Merkittävä osa AMK-opettajista on maisterin tutkinnon suorittaneita ilman merkittävää tutkimus- tai työelämän kokemusta. Tästä syystä johtuen on todella vaikea siirtyä opettajuudesta tutkimus- ja kehittämis (T&K) -lähtöisiksi tutkijoiksi.
Tutkimusmyönteisyys on mielestäni ehdoton edellytys sille, että ulkopuolista rahoitusta on mahdollista saada joko julkisen rahoituksen tai yksityisen sektorin kautta. Valitettavasti Suomen kannalta tilanne on pahin mahdollinen: tiedeyliopistot haluavat pitää kiinni perustutkimuksesta, mikä ei suoranaisesti palvele Suomen kansantaloutta.
Ammattikorkeakoulut pyrkivät sidosryhmätoimintaan painopistealoilla ja alueellisella toiminnallaan, mutta tämän esteenä on opettajien kokemattomuus tai kykenemättömyys toimia T&K-hengessä. Toinen rajoittava tekijä on AMK-opettajien työsopimukset, jotka ovat nykyaikaan sopimattomia: Lomia kolme kuukautta vuodessa ja tämän päälle omaa aikaa, jonka voi käyttää kotona ”opetustöiden” suunnitteluun.
Tämän lisäksi Turun AMK:n opetuksellinen aika on liian lyhyt. Kontaktiopetus päättyy keskimäärin huhtikuun puolivälissä ja alkaa syyskuun alussa eli opetuksetonta aikaa on 4,5 kuukautta.
Aikaa ei tunnu riittävän projektitoimintaan tai T&K-toiminnan kehittämiseen, mikä mahdollistaisi lisärahoituksen kiristyneessä taloustilanteessa.
Koska opettajuus ammattikorkeakoulussa tarjoaa näin mukavat työedut, kukapa sellaisessa tilanteessa haluaisi tehdä mitään ylimääräistä.
Tulostavoitteiden tiivistäminen johtaa vääjäämättä siihen, että läpäisyä on parannettava, koska mitään muuta ei ole tehtävissä, ja tämä ei voi olla näkymättä opetuksen ja oppimisen tasossa.
Vaikka tämä koskee kokemukseni mukaan ensisijaisesti Turun AMK:ta, uskoisin, että paikalliset yliopistot ovat tässä samassa tilanteessa; lopputöitä hyväksytään kevyemmällä seulalla, jotta valmistuneiden määrä saadaan sopivaan suhteeseen sisäänottojen kanssa, ja sen myötä taataan kaikki saatavilla oleva OKM:n rahoitus.
Nykyinen malli, missä korkeakoulut saavat rahoitusta opintopisteiden ja valmistuneiden mukaan johtaa koulutuksen tason alasajoon nopeammin kuin ymmärrämmekään.
Olisi toivottavaa, jos jokin taho kiinnittäisi tähän asiaan enemmän huomiota.
