Oi aikoja, oi tuloksia

LUKIJAN KOLUMNI

Oli jännää katsella jalkapallon EM-kilpailuja, mutta oli myös mukava seurata Paavo Nurmi -kisojen yleisurheilutuloksia. Paljon on muuttunut niiltä ajoilta, kun tiiviisti jännäsin Suomi-Ruotsi -maaotteluja 1950-luvulla.

Silloin aprikoitiin, voittavatko Ilmari Taipale ja Urho Julin ruotsalaiset 1 500 metrin loppukirissä. Maailmanennätys oli vuosia Ruotsin Gunder Häggillä, 3.43, kunnes kolme Suomen Olavia sen alitti.

Nykyisin ollaan aivan toisissa lukemissa. Tänään katsotaan, ketkä Suomen naisaitureista ovat nopeimpia. Silloisista miesten maailmanennätyksistä eräät ovat nyt jääneet naisten tuloksista jälkeen.

Seiväshypyn ennätys oli amerikkalaisella Wammerdammilla, 4.77. Nyt hän ei pärjäisi naisille, joilla ei Helsingin olympialaisissa 1952 vielä ollut sellaista lajia ohjelmassa. Seiväs on nykyisin notkeampaa laatua kuin entisaikaan, jolloin Erkki Kataja Lontoon olympialaisissa 1948 sai hopeaa tuloksella 4.20.

On mielenkiintoista myös todeta, miten siitä huolimatta, että Suomi ei enää ole yleisurheilussa silloiseen tapaan monessa lajissa maailman parhaimmistoa, monet suomalaiset saavuttavat nyt parempia tuloksia kuin olympiavoittajat niihin aikoihin. Brasilialainen Ferrara da Silva teki Helsingissä jokaisella loikallaan uuden maailmanennätyksen, päätyen 16.22 metriin.

Myöhemmin Helsingin pormestariksi valittu Rahkamo loikkasi pitemmälle, ja viime kesänä Lipsanen vielä pitemmälle. Helsingin kisoissa 1952 näin itse, miten Unkarin Jozsef Csermak nakkasi moukarin yli 60 metrin kalkkiviivan, mitä kukaan ei aikaisemmin ollut tehnyt. Nykyisin parhaat suomalaisetkin heittävät paljon pitemmälle, ja naisetkin ylittävät reilusti tuon rajan.

Toinenkin Josef loisti Helsingissä vuonna 1952. Hän oli pienen Luxemburgin Joseph Barthel, joka voitti 1 500 metrin juoksun. Suomalaisille tämä kilpailu oli siitä erikoinen, että finaalissa Turun oma poika Dennis Johansson johti koko ensimmäisen kierroksen ajan.

Katsojat odottivat innoissaan jo kovaa yllätystä, ja yllätyshän Luxemburgin kulta oli, mutta sitä ei tullut Suomelle. Ainoa yleisurheilumitalimme oli Toivo Hyytiäisen keihäspronssi.

Suomen Raitanen teki muutama päivä sitten Virénit, kun hän kaatui ja voitti silti. Kyseessä oli 3 000 metrin esteet. Helsingin olympialaisissa oli tulla jo silloin Virénit, mutta Englannin Christopher Chataway kaatui 5000 metrillä kuitenkaan voittamatta.

Hänelle sopi lausua pronssimitalille päässeen Herbert Schaden nimi, mikä tarkoittaa ”sääli”. Chatawayn kaatuminen tiesi valitettavasti hänelle jäämistä viidennelle sijalle. Voittaja oli kisojen suurin tähti, Tsekkoslovakian Emil Zatopek.

Vaikka Suomisai tuona armon vuonna 1952 vain pronssimitalin, niin pistesijoja tuli useita. Seipäässä Valto Olenius, estejuoksussa Hannu Posti neljäs, kympillä ja maratonilla Veikko Karvonen, jonka senkin Zatopek voitti.

Aika helpollasai Jorma Valtonen pituudessa viidennen sijan tuloksella 7.16. Suomi sai kuitenkin muissa lajeissa kuin yleisurheilussa kultaa ja kunniaa.

Saa nähdä, onko seuraavissa olympialaisissa keihäs enää suomalainen paraatilaji. Tapio Rautavaara otti Lontoossa kultaa tuloksella vähän yli 70 metriä, ja USA:n Cy Youngin voittotulos Helsingissä oli vain 73.78. Nykyinen niin sanottu ilmarintakeihäs lentää kuitenkin paremmin kuin vanha leppä- tai koivukeihäs, ja hyvä tulos on vasta riittävästi yli 80 metrin.

Helsingissä luonto ei ollut järjestäjille eikä kilpailijoille armollinen. Satoi useimpina päivinä kaatamalla. Mutta ei kova lämpökään kovin autuaaksi tee kilpasilla oloa. Sen ovat nyt saaneet kokea jalkapallon EM-kilpailijat, joille kova helle on rankkaa yli 90 minuutin koitoksessa.

On hienoa, että naiset ovat nykyisin sekä yleisurheilussa että pallopeleissä yhtä noteerattuja kuin miehet. Huomasin viime olympialaisissa, että naisten 5 000 metrillä 1000 metrin väliaika oli vähän yli kolme minuuttia.

Siihen vauhtiin itsekin juoksin aikanaan kilometrin, mutten varmaan olisi jaksanut enää toista mokomaa. Se olisi kyllä vaatinut enemmän treenausta.

Kirjoittaja on pääkonsuli.