Paikallinen sopiminen, mitä se on?
Tämän päivän työelämän mantra on paikallinen sopiminen. Siitä kaikki puhuvat, mutta kukaan ei muka tunnu tietävän, mitä se oikein on. Kierrellään kuin kissa kuumaa puuroa.
Toinen toistaan huomattavammat vaikuttajat kaipaavat paikallista sopimista, etenkin jotkut poliitikot tuntuvat oikein himoitsevan sitä. Kaikki odottavat, että palkansaajia edustavat järjestöt suostuvat lain ja sopimusten muutoksiin paikallisen sopimisen mahdollistamiseksi. Mutta siitä tavoitteesta kerrotaan vain kolmella sanalla: paikallinen, sopiminen, joustaminen. Mitään konkreettista sisältöä ei kukaan siitä esitä, päinvastoin.
En pidä paikallisen sopimisen laajentamista mahdottomana, mutta se vaatii kovat reunaehdot suojaamaan heikompia eli palkansaaja-asemassa olevia. Sellaista keskustelua en ole havainnut, on vain niitä yleisluontoisia vaatimuksia.
Pitkällä kokemuksella väitän, että henkilöstön edustaja, luottamusmies, on lähtökohtaisesti sellaisessa tilanteessa aina heikommassa asemassa. Suorastaan kauhea olisi tilanne, jossa palkansaaja yksin olisi ”neuvottelemassa” vaikkapa etujensa huonontamisesta.
Aseman heikkous riippuu siitä, millaisen perälaudan työehtosopimus ja laki antavat.
Pitkään työelämässä mukana ja näitä asioita käsittelemässä olleena kaipaan keskusteluun sisältöä.
Minusta etenkin juristit välttelevät vastuutaan, kun eivät osallistu panoksellaan sisällön avaamiseen. Kenellä olisi parempaa taustatietoa analysoida asiaa ja pohtia, mikä todellisuudessa muuttuisi, millaisia konkreettisia sopimuksia voitaisiin tehdä ja miten ja keiden toimesta se sopiminen oikeasti tapahtuisi? Kuka allekirjoittaa papereita ja millä valtuuksilla? Kuka vastaa mistäkin? Se keskustelu puuttuu täysin.
Paikallinen sopiminen on useimpien nykyisten työehtosopimusten mukaan mahdollista. Aina voidaan sopia paremmasta kuin mitä tes tai lakikin sanoo.
Mitä uutta siis tarvitaan? No, että voidaan sopia huonommasta, että voidaan alentaa jonkun tai joidenkin palkkoja tai lisiä, vaihdella säännöllistä työaikaa, pidentää, lyhentää ja siirrellä sitä tarpeen mukaan riippumatta siitä, miten henkilöstö ja yhteiskunnan palvelut siinä pysyvät mukana. Se olisi tässä uutta. Ei tätä paikallisen sopimisen hypetystä millään muulla perusteella voi ymmärtää.
Miten tässä lain ja sopimusten muuttamisessa saadaan suojattua heikompi osapuoli, kuten lain lähtökohtaisesti tulee tehdä?
Epäilemättä enemmistö yrityksistä toimisi ja toimii nytkin avoimesti ja rehellisesti. Mutta on myös yrityksiä, joissa ei ole avoimen tiedottamisen perinnettä. Vanhaa sanontaa mukaillen ”jos kaikki olisivat rehellisiä, ei lukkoja tarvittaisi”.
On opettava kokemus mennä Työtuomioistuimen sivuille lueskelemaan sen ratkaisuja. Sieltä saa erinomaisen paljon ajateltavaa.
Tällaista peräänkuuluttamani mukaista lainsäädäntöön liittyvää spekulointia on viime aikoina harrastettu toisessa yhteydessä kiitettävällä aktiivisuudella ja juristit, etenkin valtiosääntöjuristit ne sielläkin yksityiskohtia puivat. Mutta paikalliseen sopimiseen ja sen konkretiaan ei kukaan halua koskea pitkällä tikullakaan, eivät mitkään juristit.
Se on epäilyttävää. Eikö työelämän oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden turvaaminen kiinnosta ketään tässä maassa?
Seppo Koskinen
pääluottamusmies 1986–2011, eläkkeellä
Parainen
