Miksi erityislasten koulukyydeistä säästetään?
Taas on se aika vuodesta, kun erityislapsen huoltajaa testataan. Vuosittaisten vammaistukihakemusten lisäksi erityislapsen huoltajaa kuormittaa lapsen koulukyytien hakeminen ja niiden saamisen jännittäminen.
Turussa on vähennetty erityisen tuen lasten pienluokkapaikkoja merkittävästi. Tästä johtuen pienluokkia on vain harvoissa kouluissa, jotka eivät useinkaan sijaitse lapsen kodin lähellä. Tämä jo yksistään aiheuttaa sen, että lähialueen muihin lapsiin tutustuminen ja vapaa-ajan kaverien saaminen on hankalaa. Lisäksi koulumatkat ovat väistämättä pidempiä kuin jos Turussa olisi tahtoa järjestää pienryhmäopetusta tai riittävästi resurssoitua erityisopetusta oppilaan omassa lähikoulussa.
Lähikoulu olisi varmasti jokaisen lapsen ja huoltajan toive ja haave, mutta lapsen tarpeet menevät näiden haaveiden ohi.
Pitkien koulumatkojen vuoksi lapsien vanhempien tehtävä on joko hoitaa lapsen koulumatkat itse, hakea matkoihin taksikyytejä tai vaihtoehtoisesti lapsi kulkee matkat itsenäisesti bussilla.
Pienryhmien harvinaisuuden vuoksi monilla oppilailla bussimatkat ovat pitkät, ja niiden taittamiseksi pitää tehdä ainakin yksi bussinvaihto. Kaupungin linja, ainakin oman lapseni koulussa, näyttää olevan se, että taksikyydin saadakseen huoltajien täytyy perustella ja vaatia niitä todella tiukasti.
Oman erityislapseni kohdalla bussikuljetuksiin painostaminen terveydenhoitajan ja opettajan toimesta tapahtui jo toisella luokalla. Neljännellä luokalla kyydit saatiin enää toiseen suuntaan, kotiin pitää tulla jo kahdella bussilla. Perusteluina on esitetty, että itsenäinen koulumatkojen taittaminen luo lapselle positiivisen itsenäisyyden kokemuksen ja auttaa lasta kasvamaan.
Mielestäni nämä perustelut ovat kyseenalaiset. Ensinnäkin, lapsen itsensä kannalta lähikoulussa opiskelu olisi paras vaihtoehto, ja tällöin koulumatkojen kulkeminen yhdellä bussilla, kävellen tai pyöräillen olisi tietysti luontevaa.
Se, että Turussa erityisopetuksen resurssit ovat niin olemattomat, että hänelle sopivin koulupaikka sijaitsee tunnin bussiseikkailun takana, ei ole lapsen vika tai syy siihen, että hänen koulupäivänsä pitenevät tunnilla sekä aamuin että iltapäivin. Erityislapset eivät itse ole toivoneet pääsevänsä pienluokalle, erityisen tuen tarve ei ole lapsen itsensä syy tai toive.
Toiseksi, lapsen itsenäisyyden tukeminen ja toimeliaan asenteen omaksuminen ovat asioita, joita jokainen vanhempi haluaa jälkikasvulleen. Näitä asioita toki harjoitellaan varmasti myös koulupäivän aikana. Koulumatka ei ole se hetki päivästä, jolloin lapsen olisi välttämätöntä näitä taitoja oppia, mikäli se tarkoittaa sitä, että koulupäivään tulee kahden tunnin lisäys.
Huoltajiin kohdistuva holhoava asenne ei vain mielestäni käy laatuun, jos kyse on oikeasti vain siitä, että Turussa on kova tarve säästää kaikesta. Bussikortin hinta on monin verroin edullisempi verrattuna taksikyytiin ja mistä olisikaan helpompi säästää kuin erityislapsilta.
Itsenäisyyttä ja kasvamista voi harjoitella muulloinkin kuin bussimatkan aikana ja terveydenhoitajien ja koulun henkilökunnan tulisi luottaa vanhempien kykyyn auttaa lasta kehittymään näissä taidoissa, vaikka lapsi saisikin kulkea koulumatkansa taksilla.
Lapsen tärkein tehtävä koululaisena on oppia opetussuunnitelmaan kirjattuja taitoja, kasvaa tasapainoiseksi ja hyvinvoivaksi nuoreksi ja kehittyä sosiaalisissa taidoissa. Näitä taitoja harjoitellaan ennen kaikkea koulussa, koulupäivän aikana.
Turkulaiset erityislapset ansaitsevat saada kulkea koulumatkansa siten, että henkinen kuormitus kyydeistä ei kasva heillä liian suureksi. Vaikka taksimatka kestäisi yhtä pitkän ajan kuin bussimatkakin, on aivan eri asia istua ja levätä taksissa kuin kulkea kahdella bussilla ruuhka-aikana. Voimia ja jaksamista tulee riittää vielä loppupäiväänkin, harrastuksiin ja perheen ja kaverien kanssa vietettävään aikaan.
Turkulaisen erityislapsen äiti
