Kansalaisaloite kannabiksen rangaistavuuden poistamiseksi aloitti aivan uudenlaisen kansallisen keskustelun huumepolitiikasta ja sen perusteista. TS:ssa 28.2. ja 7.3. julkaistuissa artikkeleissa, pääkirjoituksessa 2.3. sekä mielipidekirjoituksessa 4.3. käsiteltiin kansalaisaloitetta. Haluan antaa muutaman lisäkommentin aloitteen tekijöiden puolesta.
Eduskunnan lakivaliokunnan kuulemistilaisuudessa 17. helmikuuta alan huippuasiantuntijat yksimielisesti totesivat 50 vuotta sitten säädetyn käytön kriminalisoinnin olevan perustuslaillisten perusperiaatteiden vastainen: ainoastaan itseä vahingoittavasta teosta ei pidä rangaista eikä ihmisen rankaisemista pidä käyttää välineenä jonkin toisen rikoksen paljastamisessa. 2000-luvulla rankaiseminen pitää perustella tutkittuun tietoon perustuen ja ihmisoikeuksia kunnioittaen. Asiantuntijoiden arvion mukaan käytön kriminalisointi ei tänä päivänä läpäisisi perustuslakivaliokunnan käsittelyä.
Irti Huumeista ry:n toiminnanjohtaja Mirka Vainikka kiertää tämän oikeusvaltioperiaatteen vetoamalla Lapsen oikeuksien sopimukseen. Dekriminalisaatio ei ole mitenkään Lapsen oikeuksien sopimuksen vastainen. Päinvastoin perusoikeuksiin puuttuminen pitää pystyä perustelemaan, ja huumepolitiikan tulee perustua tutkittuun tietoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.
Yksityisestä inhon tunteesta ei voida johtaa yleistä moraalia.
Yleisesti ottaen nuoriso voi paremmin kuin aiemmat sukupolvet, eikä kannabiksen käytön yleisyydessä alaikäisten keskuudessa ole 2000-luvulla tapahtunut mitään nousua. Sen sijaan alaikäisten rankaiseminen huumerikoksista on moninkertaistunut 2000-luvulla.
Lapsen oikeuksien sopimus on sen 30 vuoden voimassaolon aikana ollut yksi huumedebatin keppihevosia, mikä näkyy resurssien jaossa, jossa kriminaalivalvonta on aina vetänyt pisimmän korren.
THL:n tutkijaprofessori Pekka Hakkarainen arvioi kuulemistilaisuudessa yhteiskunnan käyttävän resursseja huumeiden kriminaalivalvontaan viisi kertaa enemmän kuin hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Koska emme tarkkaan tiedä kriminaalivalvonnan kustannuksia, emme pysty arvioimaan kriminaalivalvonnan kustannustehokkuutta ja tämä on luonut tilaa tyhjälle moraalipuheelle.
Raittiuden ystävien puheenjohtaja professori Martti Vastamäki esittää (TS mielipiteet 4.3.) jälleen hätkähdyttäviä lukuja Coloradossa toteutetun kannabiskaupan laillistamisen aiheuttamasta katastrofista.
Vastikään Virginian osavaltio laillisti kannabiskaupan 16. osavaltiona Yhdysvalloissa. Viime joulukuussa Yhdysvaltojen kongressin alahuone äänesti kannabiksesta ensimmäisen kerran 50 vuoteen. Tällä kertaa äänestystulos oli laillistamisen puolesta, ja seuraavaksi laillistaminen etenee senaattiin ja sitten presidentin allekirjoitettavaksi. Meksiko kerinnee laillistamaan ennen sitä.
Tässä vallitsee selvä ristiriita Vastamäen esittämien lukujen ja Yhdysvaltojen todellisuuden välillä. Huumekeskustelua on vuosikymmenet vaivannut ns. ristiriitaisten tutkimustulosten ongelma.
Kieltolaki alkoi 50 vuotta sitten, ja vastakkainasettelu ei ole enää tätä päivää. Keskustelun osapuolet jakavat tällä hetkellä saman näkemyksen siitä, että kieltolaki ei ole estänyt nuorisoa kokeilemasta, käyttämästä ja kasvattamasta kannabista.
Kansalaisaloitteemme sai liki 60 000 allekirjoittajaa, 300 000 suomalaista käyttää kannabista vuosittain ja miljoona on ainakin kerran eläissään kokeillut sitä.
Viime vuonna poliisin tietoon tuli liki 36 000 huumausainerikosta eli 20 prosentin kasvu edellisvuodesta, ja suurin osa on kannabikseen liittyviä vähäisiä tekoja. Kuinka paljon on tarpeeksi? 300 000 ? Miljoona?
Vuosikymmeniä kriminaalivalvonnan roolia on yliarvostettu ja sosiaalipsykologisia keinoja aliarvioitu huumeongelman hoidossa. Jälkipolvet kantavat tätä historiallista painolastia eurooppalaisittain korkeana huumekuolleisuutena.
Alan asiantuntijoiden lisäksi mm. YAD, EHYT, Asianajajaliitto ja Terveydenhoitajaliitto ovat julkistaneet kannanottonsa vaatien rankaisemisen lopettamista ja resurssien suuntaamista tehokkaiksi todettuihin politiikan muotoihin.
Aloitteen tarkoituksena on ollut kaikista eniten käytetyn kannabiksen erottaminen muista huumeista, koska tämä vähentäisi oikeuslaitoksen työtaakkaa ja suuntaisi sen resursseja yhteiskunnan kannalta tehokkaammin. Mutta tämä ei tietenkään sulje pois mahdollisuutta dekriminalisoida kaikkien huumeiden käyttö. Eikä tämä ole este laittaa lasten ja nuorten asema ja hoitosektori kuntoon nyt kun tilanne on akuutti. Tämä olisi pitänyt tehdä jo 50 vuotta sitten rankaisevan politiikan vastapainoksi.
Koronapandemia on opettanut, että tarpeellisia uudistuksia voidaan toteuttaa nopeastikin, jos siihen löytyy poliittista tahtoa. Nyt sitä näyttää löytyvän.
Luotamme THL:n tarjoamaan tutkimustietoon koronan torjunnassa, joten miksi emme luota siihen huumeongelman hoitamisessa?
Risto Mikkonen
VTK, Turun seudun kannabisyhdistyksen puheenjohtaja
