Turun seudun tulevat liikenneratkaisut ovat herättäneet ansaittua keskustelua lehtienkin palstoilla jo usean vuoden ajan. Keskustelua kuitenkin tuntuu leimaavan vastakkainasettelu raiteisiin perustuvan ratkaisun ja kaiken muun välillä.
Ratkaisujen plussat ja miinukset riippuvat kuitenkin järjestelmään liitetyistä tavoitteista, eli siitä, millaisina hankkeina ratkaisut nähdään – ei niinkään siitä, liikutaanko asfaltilla vai kiskoilla.
Nostetaan ensin yleisluontoisesti pöydälle julkisen liikenteen tämänhetkinen yleinen ongelmallisuus Turun kaupunkiseudulla, sekä sitten edellä mainittu tavoitteellisuus.
Liikkumisen ytimessä on lähes aina saavutettavuus, käyttäjälle nopeus päästä paikasta a paikkaan b. Nopeuden suurin mahdollistaja on infrastruktuuri, ja tällä hetkellä Turun kaupunkiseudulla infrastruktuurin suurin hyötyjä on yksityisautoilija.
Suurimmilla kaupunkiseuduilla on kuitenkin tarve kuljettaa massoja, jolloin autokeskeinen ajattelu olisi syytä kääntää päälaelleen. Autoliikenteellä on tiiviin yhdyskuntarakenteen alueillakin paikkansa, mutta ei muun liikenteen kustannuksella.
Jotta julkinen liikenne olisi nopeuden suhteen houkutteleva vaihtoehto, se tarvitsee oman tilansa. Toisin sanottuna, on kyseessä raide- tai kumipyöräratkaisu, se tarvitsee runkolinjoillaan esteetöntä kulkua erillisine kaistoineen, liikennevaloetuuksineen ja pysäkkiratkaisuineen.
Tärkeää on muodostaa joukkoliikenteestä käyttäjälle oikeasti houkutteleva ja kilpailukykyinen vaihtoehto autolle, ja muun katuliikenteen ruuhkien vaikutusten minimointi on vaikuttavimpia keinoja.
Raiteisiin perustuva ratkaisu on joustamaton. Tämä on samalla sekä järjestelmän heikkouksia että myös sen suurin vahvuus.
Raiteisiin perustuva ratkaisu on joustamaton. Tämä on samalla sekä järjestelmän heikkouksia että myös sen suurin vahvuus. Raitiotien vaikutusalue, kuten minkään yksittäisen joukkoliikennelinjan vaikutusalue, ei suoraan tavoita kuin osan Turun ja kaupunkiseudun asukkaista.
Raitiotie ei kuitenkaan ole erillinen muusta julkisesta liikennejärjestelmästä, vaan runkobussiuudistuksen myötä kytkeytyy niin sanotusti julkisen liikennejärjestelmän selkärangaksi. Infrastruktuurin pysyvyys tarjoaa mahdollisuuden kiihdyttää yhdyskuntarakenteen muovausta kestävämpään suuntaan järjestelmän vaikutusalueella.
Toki julkisen tahon on tämä eri ohjaavien keinojensa kautta mahdollistettava, mutta kuten Tampereella on nähty, raitiotie on tällöin kiihdyttänyt rakentamista merkittävästi ennen valmistumistaankin. Raitiotien ei siis ole tarkoitus mukautua ympäristön muutoksiin, vaan ympäristöä mukautetaan raitiotien tuomaan muutokseen.
Raitiotien onkin näin ollen tavoitteellista olla ensisijaisesti kaupunkikehityshanke, toissijaisesti liikennehanke, vaikka tarjoaakin korkean kapasiteetin.
Kumipyöräratkaisuista BRT (Bus Rapid Transit), turkulaisittain superbussi, on ainoa, jolla päästään lähelle raitiotien mahdollistamia vaikutuksia. Tämä vaatii kuitenkin enemmän pitkäjänteistä sitoutumista julkisen tahon puolelta kokonaisuuden kaikkiin osa-alueisiin, sillä sen toiminta ei perustu omaan raiteiden tapaiseen infrastruktuuriin, eikä siten automaattisesti omaa raitiotien kaltaista pysyvyyden leimaa.
Sen sijaan nykyisen tapaisella bussilinjojen järjestelyllä ei ole minkäänlaista vaikutusta asetettujen kaupunkikehitystavoitteiden saavuttamisessa. Runkobussiuudistuksellakin vaikutus on vähäinen, riippuen siitä, miten vahvasti etuuksia ja muita tukevia järjestelyjä päälinjoilla sovelletaan.
Keskustelussa on hyvä muistaa, mihin suuntaan haluamme kaupunkiseutuamme kehitettävän. Turun kaupunkiseutu on rakenteeltaan hajautunut, mutta se ei tarkoita, etteikö tulevaan kehitykseen kannattaisi vaikuttaa. Eheä kaupunkirakenne ja väestönkasvun kohdentaminen ydinalueille ovat sitä paitsi tavoitteita kaikissa kaupunkiseudun strategioissa ja malleissa.
Vaikka kaupunkirakennetta on hidasta muuttaa, se on mahdollista, ja liikennejärjestelmää voidaan käyttää yhtenä muutoksen ajurina.
Harri Aaltonen
Liikennesuunnittelija ja väitöskirjatutkija
