On pakko ottaa kantaa valitettavaan ikuisuusongelmaan nimeltään koulukiusaaminen. Tämän hirvittävän Koskelan tapauksen jälkeen tästä täytyy puhua asioiden oikeilla nimillä.

Tälle ei voi kääntää selkää ja katsoa muualle vain, koska asia on niin häiritsevä, kammottava ja mielen mahdoton ymmärtää.

Itse jouduin koko peruskouluajan ulkonäköön liittyvän pilkan kohteeksi ja se on jättänyt syvät jäljet ja vaikuttanut koko elämääni.

Minä olin onnekas, sillä minulla kuitenkin aina oli ystäviä. Hyviä sellaisia ja olen heistä kiitollinen.

Mutta minun on helppo ymmärtää, miksi uhri toistuvasti palasi rääkkääjiensä kynsiin. Ihmiselle on äärimmäisen tärkeää kuulua johonkin joukkoon ja täysin yksin jääminen tuntuu kaikkein pahimmalta vaihtoehdolta. Ja

toive siitä, että tämä loppuu ja ”tämä oli viimeinen kerta”, on oljenkorsi, johon uhri tarttuu.

Muutama ystävällinen sana kiusaajan suusta silloin tällöin riittää pitämään toivoa yllä. Henkisen väkivallan kohteeksi joutuva kokee vielä valtavaa häpeää tilanteesta: ”Minussa on jotain vialla.” Tarve olla niin kuin muut ja tulla hyväksytyksi on varsinkin nuorena äärimmäisen tärkeää, eikä tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään katoa minnekään.

Häpeä saa uhrin vaikenemaan, mutta varsinkin pitkään jatkuessaan henkinen tai fyysinen väkivalta on kuitenkin usein muidenkin tiedossa.

Omalla kohdallani jatkuvan nimittelyn ja huutelun kyllä kuulivat muutkin, myös opettajat. Itse kävin koulun 70- ja 80- luvuilla, eikä tässä puuttumattomuudessa ole muutosta tapahtunut. Niin kauan kuin asiaa hyssytellään ja vähätellään, mielenterveysongelmat rehottavat.

Henkinen väkivalta altistaa vakaville mielen sairauksille ja pahimmillaan hyväksikäyttöön ja fyysiseen väkivaltaan. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre. Itsetunto murenee ja väkivallan kohteeksi joutuneesta tulee aina vain helpompi uhri ihmisille, jotka saavat oman voimantuntonsa muiden nujertamisesta.

Tapahtuuväkivalta missä tahansa, katseen pois kääntäminen on suostumuksen antamista väkivallan jatkumiselle. Tähän on suhtauduttava asian vaatimalla vakavuudella. Kotien sekä yhteiskunnan on löydettävä ratkaisuja tähän yhteiskunnan syöpään.

Tarhasta alkaen koko oppivelvollisuusajan näitä teemoja pitäisi pitää niin tärkeinä, että ne kuuluvat opetussuunnitelmaan muiden aineiden ohella.

Työkykyisetja mieleltään terveet aikuiset ovat mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan etu.

Jokaisen aikuisen tulisi pitää tavoitteena, että jokainen lapsi ja nuori saa opetusta empatiakyvyssä sekä itsensä arvostamisessa. Mitä toiselle saa tehdä ja mitä minulle saa tehdä. Ja mantra siitä, että ”ei saa syyllistää”, olisi syytä hylätä välittömästi.

Syyllisyydentunto on terve tunne silloin, kun on tehnyt tai aikeissa tehdä jotain väärää. Syyllisyydentunto suojelee meitä ja muita. Toimia on löydyttävä, jotta lapsemme välttyvät elämänmittaiselta sairauskierteeltä ja pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Hannele Aho-Akkanen