Turun kaupungin laitamailla, Kaarinan kirkon aidan takana seisoi valkoiseksi rapattu pitkänmallinen rakennus. Se oli aidattu lauta-aidalla ja sen pihalle johti kaksi porttia. Isompi avautui Kirkkotien puolelta. Meitä Nummenmäen suunnasta kouluun tulevia palveli kapea luukku urheilukentän suunnasta.

Koulun piha palveli liikuntaa. Enimmäkseen pesäpalloa, mutta heti sodan päätyttyä myös potkupalloa. Koulurakennuksen takana oli pieni peltomaa. Siinä opettelimme ympäristöoppi ja askartelu -tunnilla porkkanan, sipulin, tomaatin ja herneen kasvatusta.

1938 syntyneenä ja ison perheen esikoisena olin etuoikeutettu myös lastentarhapaikkaan. Tarhasta siirtyminen kouluun oli helppo meille tarhalaisille. Helpoksi se teki myös koulun opetuksen, koska olimme jo tutustuneet ainakin opettajiin heidän välituntivartioissaan.

Meille lapsille oli helpotus myös se, että oppilaat otti vastaan yksi opettaja ja hän myös opetti ja ohjasi meitä ensimmäiset kaksi vuotta.

Olin luokan pisin ja hiukan levoton, onneksi myös kiltti. Luulen, että vuonna 1939 alkanut sota-aika oli opettanut meitä lapsia jollakin tavalla vastuuta tuntevaksi. Ilmiöstä, jolle on annettu nykyisin nimitys "koulukiusaaminen" ei minulla ole ainuttakaan muistikuvaa neljän kansakouluvuoden ajalta.

Kansakoulun neljäs luokka oli kovin merkittävä niille oppilaille, jotka joko itse tai vanhempiensa ohjaamina hakeutuivat oppikouluun. Minulle kaikki oli vierasta. Olinhan suurperheisestä työläiskodista. Kotona vanhempani eivät koskaan olleet ajatelleet muuta kuin ammattikoulua.

Ennen neljännen luokan päättymistä minulla oli taskussani kuitenkin yllätys! Opettaja oli tehnyt sellaisen havainnon, että minusta olisi oppikouluun menijäksi. Valittuja oli neljä, joista kolme jo pitkään vanhempiensa kanssa vahvasti asiaa valmistellutta.

Vanhempani suostuivat opettajan ehdotukseen ja saattoivat minut eräänä kauniina päivänä Turun Lyseoon sisäänpääsykokeeseen. Ei ollut minua prepattu, ei kursseja käyty, eikä kirjoja luettu. Olimme vanhempieni kanssa vieraassa maailmassa.

Ei se pelottava ollut, mutta minulle hiukan kummallinen. Rauhallinen minä olen aina ollut, oli hetki minkälainen hyvänsä.

Suuressa Lyseon aulassa sitten odottelimme salintäyteisessä tungoksessa hyväksyttyjen kokelaiden nimilistaa julkisesti ja kovalla äänellä huudettavaksi. Nimeni oli siinä listassa aakkosten osuessa kohdalle!

Helpotus oli meille suuri, mutta mitään riemunkiljahduksia ei kuulunut. Enemmänkin hyväksymiseni tuotti pohdintaa ja harmia siksi, ettei perheellämme ollut tähän opiskeluun mitään rahallista mahdollisuutta.

Opettajamme oli kuitenkin valveutunut suomalainen ja tiesi, ettei opiskelu ollut isän tilipussin paksuudesta kiinni. Hän opasti meidät virastoihin ja lautakuntiin ja sitä myöten valtion tukia ja ns. vapaaoppilasstatusta anomaan. Kaikkeen saimme myöntävän vastauksen ja oppikouluni alkoi syksyllä.

Sama yhteiskunnan tukema opiskeluni jatkui myös Turun teknillisessä opistossa.

Minun vankka mielipiteeni onkin se, ettei opiskelu Suomessa ole taloudellisesta asemasta kiinni.

Poliittinen ideologia kuitenkin oli herännyt ja viesti levinnyt yli kaiken kansan, ja niin päädyttiin tasa-arvoiseen ja kaikki ikäluokat kouluttavaan peruskouluun. Näillä ajatuksilla ja myöhemmin Pisa-tuloksilla on pidetty tätä kuvitelmaa yllä.

Olen saanut läheltä seurata tämän peruskoululaitoksen arkipäiväistä toimintaa. Olen omien lasteni ja lastenlasteni edesottamuksia seurannut. Monet vuodet myös ammattikoulussa opettajana toiminut ja surulliset tulokset nähnyt.

Syrjäytyneitä ja harhapoluille joutuneita on huomattavasti enemmän kuin kansakoululaitoksen aikana. Opetuksen ja oppimisen laatukin on selkeästi heikompi. Tätä ei muuta valittujen ja motivoituneiden Pisa-kisoihin osallistuneiden suomalaislasten menestyminen maailmanlaajuisesti. Motivoitunut lapsi pärjää minkälaisessa miljöössä tahansa!

Ossi Merikko

Halikko, Salo