Janne Lilleberg kirjoitti (TS 22.1.) liittyen kirjoitukseeni metsien hädänalaisesta tilasta (TS 20.1.). Hänen kirjoituksessaan on asiavirheitä, jotka koen tärkeäksi korjata.

Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnin 2019 mukaan suurin osa uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti metsissä (31,2 prosenttia). Ensisijaisesti metsissä elävässä lajistossa myönteistä kehitystä on tapahtunut 115 lajilla. Nämä ovat pääasiassa eteläisiä lehtimetsien jalopuihin sitoutuneita lajeja ja keskeinen tekijä niiden yleistymiseen on ilmaston lämpeneminen.

Ensisijaisesti metsissä elävistä lajeista 142:n tilanne on merkittävästi heikentynyt. Metsien hakkuut, muut metsien elinympäristöjen uudistamis- ja hoitotoimet sekä vanhojen metsien, kookkaiden puiden ja lahopuun väheneminen ovat suurin syy Suomen eliölajien uhanalaisuuteen.

Etelä-Suomessa lahopuun määrä on noussut vuodesta 1999 vuoteen 2016 noin 2,8 kuutiometristä/ha 4,4 kuutiometriin/ha ja Pohjois-Suomessa laskenut yli 9:stä 7,2 kuutiometriin/ha. Kokonaisuudessaan määrä on Suomessa laskenut. Luonnontilaisessa metsässä lahopuuta on 60–120 kuutiometriä/ha.

Metsäekologian lehtori Petri Keto-Tokoi on todennut (Suomen Luonto 9/2015), että tutkimusten perusteella vanhat metsät ovat hiilinieluja. Vanhojen luonnonmetsien elävään ja kuolleeseen biomassaan on sitoutunut valtava määrä hiiltä; hehtaaria kohden paljon enemmän kuin talousmetsiin. Avohakkuun jälkeen metsä muuttuu päästölähteeksi 15–30 vuodeksi.

Itä-Suomen yliopiston metsätalouden suunnittelun professori Timo Pukkala toteaa blogissaan (15.11.2017), että useimmat hakatusta puusta valmistetut tuotteet hajoavat ja vapauttavat hiilensä ilmakehään paljon nopeammin kuin hiili vapautuu kuolleesta puusta. Hakatusta puusta tehdyistä tuotteista vain sahatavara on pitkäikäinen hiilivarasto ja sahatavaran osuus koko puun biomassasta on noin 20 prosenttia. Kuolleen puun hiilestä on 100 vuoden päästä jäljellä yli 3 kertaa enemmän kuin hakatun puun hiilestä.

Tuottavaa metsämaata on Suomessa suojeltu tiukasti 6 prosenttia ja kitumaat mukaan lukien 10 prosenttia.

Suomessa on käytössä 2 metsien sertifiointijärjestelmää. PEFC on metsänomistajajärjestöjen ja metsäteollisuuden tukema järjestelmä, joka tukee monimuotoisuutta vain vähän. FSC painottaa enemmän ympäristöön ja suojeluun liittyviä seikkoja; sekin on puutteellinen järjestelmä.

Pohjoisen Suomen metsillä kirjoittaja ilmeisesti viittaa Inarin ja Värriön yhteismetsiin. Molemmissa on suojelullisesti erittäin arvokkaita metsäalueita. Inarin yhteismetsässä on juuri FSC:n määrittämä laaja IFL-alue (Intact Forest Landscape), joka tarkoittaa erittäin luonnontilaista metsää. Valtion tulisi ostaa nämä metsät suojelualueiksi.

Unelma ihmisen mahdollisuudesta asettaa ikuisesti omat tarpeensa ympäristön sietokyvyn edelle on järjetön. Edessämme on kivinen tie asettaa elintasomme todellisen kestävyyden rajoihin; ei raha yksinään pidä meitä elossa.

Liisa Näntö