Jussi Kujanpää kehuu mielipidesivulla (TS 20.12.) elämänsä edellytyksiä 1960-luvulla Turussa, jossa hän kävi silloin kansakoulua. On hyvä, että hän on saanut silloin elää tasapainoisen lapsuuden ja tyytynyt tyynesti siihen, mitä silloin oli mahdollista saada. Lisäksi hän kirjoittaa: ”Kyllä veikkaan, että ennen oli asiat paremmin”.
Itse elin siirtolaislapsena koululaisaikaani 1940-luvun lopulta 1950-luvun puoliväliin Varsinais-Suomessa. Kansakoulua kävin maaseudulla ja silloista oppikoulua Turussa.
Silloin ei ollut yhteiskunnan tarjoamia koulukyytejä, eivätkä vanhemmat lapsiaan koululle kuljettaneet. Me oppilaat itse kuljimme koululle kävellen, polkupyörällä (jos sellainen oli) ja talvella hiihtäen. Se toiminta ylläpiti ja lisäsikin fyysistä kuntoa.
Kotona isä ja äiti, koulussa opettajat olivat auktoriteetteja, joita jopa vähän pelättiinkin. Kasvatustapana silloin oli moittiminen ja lasten aliarvioiminen. Sanottiin, että olette laiskoja, ette te mitään osaa.
Nykyisin kasvatus ja opetus on kannustavaa ja keskustelevaa. Nyt lasta kotona ja oppilasta koulussa kuunnellaan, rohkaistaan ja autetaan.
Koulun tarjoamaa ruokaa saatiin jo 1940-luvulta alkaen ja se sisälsi kaurapuuroa, makaronivelliä ja perunasoppaa, omia eväsleipiäkin sai olla mukana. Niihin antimiin tyydyttiin, kun kotonakaan ei ollut parempaa tarjolla.
Nykyisin koulun ruoka on monipuolisesti ravitsevaa, joten jokainen oppilas sitä nyt hyvällä ruokahalulla nauttikoon.
Rippikoulussa silloin 1950-luvulla piti osata kymmenen käskyä ja niiden selitykset sekä muutamat uskonkappaleet sanasta sanaan ulkoa. Se oli sitä teoreettista teologiaa.
Silloin rippikoulussani ei puhuttu mitään parisuhteeseen tähtäävästä seurustelusta tai elämän eteen tuomista haasteista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista. Nykyisin rippikoulu antaa opastusta elämään nyt ja tulevaisuudessa.
Peruskoulutuksen jälkeen ammattiopintoihin pääsi 1950-luvulla kohtuullisella yrittämisellä. Kaikilla halukkailla ei silloin ollut kuitenkaan siihen varallisuutta. Vanhemmilla ei ollut rahaa, eikä opintotukia ollut saatavilla. Lainarahan korko oli yli kymmenen prosenttia ja velalle vaadittiin takaajat.
Ammattiin opiskelu on nytkin taloudellisesti haasteellista, mutta opintotukimuotoja on kohtuullisesti tarjolla.
Varsinkin maaseudulla lapset joutuivat 1940-1950-luvuilla tekemään raskaita töitä: heinätyöt, viljankorjuut ja karjanhoidot. Silloin ei noudatettu työaikalakia eikä kieltoa lasten ylirasittamisesta. Toki se opetti lapsille työn ja toimeentulon arvostamista, mutta saattoi myös aiheuttaa heille altistumisia elämänikäisille vammoille.
Vielä 1950-luvullakin pappi, pankinjohtaja, lääkäri, kansakoulunopettaja ynnä muut ”herrat” olivat ”Matti Meikäläisen” mielestä muita ihmisiä arvokkaampia henkilöitä. Heitä lähestyttiin vähän arkaillen, ”hattu kourassa”.
Nyt ihmisten välinen tasa-arvo on jo paljon paremmalla tasolla. Johtavilla virkapaikoilla olevilta henkilöiltä jopa vaaditaan asiakkaan kohteliasta kohtaamista ja hyviä työsuorituksia. Motto: ”Kenelle paljon on annettu valtaa, tietoja ja taitoja, niin niiden hyödyntämistä häneltä myös paljon odotetaan”.
1950-luvulla metallimies ja kirvesmies saivat sen verran palkkaa, että sillä pystyi niukasti maksamaan perheen kotitalousmenot, polkupyörän ja kaksion kokoisen asunnon vuokran.
Nykyisin monet näiden ammattien taitajat asuvat yli sadan neliömetrin omakotitaloissaan kulkuvälineenään katumaasturi.
Lasten ja nuorison harrastusmahdollisuudet, etenkin maaseudulla, olivat rajalliset. Kesällä yleisurheilua, talvella hiihtoa ja mäenlaskua itse tehdyssä hyppyrimäessä.
Nykyisin nuorisolla on laaja valikoima harrastaa eri pallopelejä, kesällä ulkokentillä ja talvella palloiluhalleissa. Myös seurakunnat järjestävät kerhotoimintaa lapsille ja nuorisolle.
Leikin ajatuksella, että jos itse voisin vielä aloittaa elämäni alusta, niin eläisin lapsuuteni ja nuoruuteni mieluimmin 2000-luvulla kuin 1940-1950 luvuilla. Totean: Nyt on paremmin kuin ennen.
Seppo Kouki
Rusko
