”Kiva, että tulit tänne harjoitteluun! Olet viimeinen opiskelijaohjattavani, ennen kuin itse vaihdan alaa!” totesi eräs ohjaajani, ei niinkään heti kättelyssä, mutta heti kyynärpäätervehdyksessä.
Hän oli ensimmäinen, vaan ei suinkaan viimeinen sairaanhoitaja, joka on koronavuonna 2020 kertonut minulle, että johonkin se raja on vedettävä.
Tehyn selvitykset kertovat samaa karua tarinaa: alamme ammattilaiset ovat loppu, poikki, puhki, uupuneita. Liiton kyselyssä 69 prosenttia koki tämän kesän kuormittavampana kuin edellisen.
Samaan aikaan alaa vaivaa sijaispula, koronatilastot paukkuvat ja korvauksena saamme kunnollisen palkan sijasta sinistä valoa. Finlandia-talon valaistulla julkisivulla saa mediahuomiota ja some-jakoja, mutta sillä ei makseta asuntolainoja, lasten talvivaatteita eikä ruokakasseja.
Tämän lisäksi opiskelijoina olemme muiden ammattilaisten tavoin kamppailleet korona-ajan realiteettien kanssa: harjoittelujaksoja perutaan, valmistumiset venyvät, etäopetus on monille raskasta ja on tosiasia, että esimerkiksi kanylointia ei voi liiemmin etänä harjoitella.
Minua huolestuttaa ikääntyvän väestön kohtalo maassa, jossa sote-alan opiskelijoille tuotu viesti on, että kutsumuksen on pakko riittää. Päättäjänä voi luottaa siihen, että alan vetovoimaisuus säilyy, vaikka todellisuudessa opiskelijakollegat kertovat yhä useammin, että he aikovat seurata ohjaajiensa esimerkkiä ja hakeutua muihin töihin.
Syitä on monia, mutta juurisyy on sama: Sairaanhoitajan työolosuhteet ovat yksinkertaisesti liian kuormittavat suhteessa siitä saatavaan arvostukseen ja palkkaan. Kollegiaalisuus on vahvaa ja käytännön tasolla työ kyllä kiinnostaa, mutta aliresursointi, kiire ja loppumaton joustaminen ajavat vastuullisen hoitajan seinään.
Minä itse rakastan työtäni. Minulle on kunnia-asia, että kohtaan potilaan kuin potilaan hyvin, kiireettömästi ja kunnioituksella.
Me sairaanhoitajaopiskelijat haluamme tehdä tätä työtä, kantaa tämän vastuun ja kyllä, usein taustalla meillä on vahva kutsumus. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomiin, mikäli alaa vaivaaviin ongelmiin ei puututa.
Päättäjiltä kysyisinkin: Jos ja kun meidät ajetaan tilanteeseen, missä opiskelijat eivät jää alalle, kenen olisi tarkoitus hoitaa esimerkiksi minun vanhempieni sukupolvea?
Panda Eriksson
turkulainen sairaanhoitaja- ja seksuaalineuvojaopiskelija sekä Tehyn opiskelijayhdistyksen varapuheenjohtaja
