Pelkkä huone asuinalueena ei riitä, jos halutaan varmistaa vanhan ihmisen liikuntakyvyn säilyminen. Pohjoismaiden ja muun Euroopan tavoin Suomeen tarvitaan vanhusten asumiseen tilanormit, jotka oikeuttavat ikääntyneille palvelutaloasukkaille esteettömän, liikkumiseen riittävän kokoisen asuinympäristön.
Asuntojen ahtaus on yleistä 2000-luvun alkupuolella rakennetuissa ikääntyneiden palvelurakennuksissa. Elimistö kuitenkin tarvitsee päivittäistä liikkumisharjoitusta etenkin kuntoutumisvaiheessa sairastamisen jälkeen. Asuinympäristön pitäisi myös innostaa lähtemään liikkeelle. Jos liikkumismahdollisuuksia ei ole, päädytään nopeasti vuodepotilaaksi.
Kuntoutus on tärkeä osa hoiva- ja hoitotyötä. Suunnitelmallisen kuntoutuksen puutteeseen linkittyy usein se, että ikääntyneillä ei ole akuutin sairastamisvaiheen jälkeen kuntoutumista edistäviä asuintiloja puhumattakaan siitä, että kodin tai hoitolaitoksen tilat sallivat omatoimisuuden ylläpitämisen, saati edistämisen.
Kyse on enemmän asenteista kuin rahasta, koska ikääntyneen toimintakyvyn edistäminen on kustannustehokasta. Asumisväljyys säästäisi myös hoitajien mittavaa työkuormitusta.
Palveluasumisen rahoittaja on ollut ARA, joka hyväksyy rakennushankkeet. Suunnittelun pohjana oli 20 neliömetrin perusruutu, johon jokaiseen on sisällytettävä noin viiden neliömetrin pyörätuoli-wc, jolloin tilaan syntyy kuuden neliömetrin eteinen. Käytännössä asumistilaa muodostuu vain noin 10 neliömetriä, josta sänky vie neljä neliömetriä.
Kyse on enemmän asenteista kuin rahasta, koska ikääntyneen toimintakyvyn edistäminen on kustannustehokasta.
Vapaata, vaikeasti kalustettavaa tilaa jää noin kuusi neliömetriä, joka sisältää myös mahdollisen pyörätuoli- tai rollaattorireitin sängylle. Normaaliin asumiseen liittyvät huonekalutkaan eivät enää mahdu.
Väljyys sinänsä on asumisen viihtyisyyttä lisäävä tekijä, mutta olennaista se on liikuntakyvyn ylläpitämisen ja sairastumisen jälkeisen kuntoutumisen vuoksi.
Kunnallisalan kehittämissäätiön raportin (Ryynänen ym. 2020) mukaan ahdasta tilaa on perusteltu pienemmillä rakennuskustannuksilla. Raportin laskelmat osoittavat kuitenkin, että 2000 euroa/neliömetri maksavassa rakennuksessa vain lattioita ja kattoa kasvattava lisätila maksaa noin 600 euroa/neliömetri. Tilan säästö ei alenna oleellisesti kustannuksia. Sen sijaan ahtaus huonontaa kuntoa ja vuoteeseen jäävä vanhus vaatii kustannuksia lisäävän suuremman työpanoksen hoitajilta.
Tilan riittävyys on välttämätöntä, jos halutaan vanhan ihmisen olevan liikkuva. Vanhat ihmiset tarvitsevat normaalikokoisia yksiöitä tai kaksioita, jotka sopivat myös muulle aikuisväestölle. Kaikkia palveluja ei ole tarkoituksenmukaista tuoda huoneeseen.
Tutkimusten mukaan (esim. Ruuskanen-Parrukoski 2018) keskitetyt, myös ympäristön ikääntyneille asukkaille avoimet oleskelu- ja ruokailutilat, kuntosali ja sauna ovat jo sosiaalisten suhteiden kannalta tärkeitä. Tilaan kuuluu myös vapaasti käytettävä ulko-oleskelutila.
Muissa Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa vanhuksilla on YK:n ihmisoikeuksiin perustuva tunnin päivittäinen ulkoiluoikeus.
Sosiaali- ja terveysministeriön on laadittava ikääntyneen väestön asumisohjelma ja aikataulu, jossa siirrytään kuntouttavaan ja ikääntyneitä arvostaviin, kustannustehokkaisiin palvelukorttelityyppisiin asumispalveluihin.
Ohjelmassa määriteltävässä palvelukorttelissa voi olla kaikenikäisille sopivia asuntoja ja niihin liittyviä tukipalveluita, jotka ovat avoimia myös ympäristön väestölle.
Maarit Peltomaa
puheenjohtaja
Pirkko Ruuskanen-Parrukoski
hallituksen jäsen
Suomen Senioriliike ry
