Suomen peltoihin kertyvien ravinteiden määrät ovat EU-aikana vähentyneet selvästi. Vähimmillään fosforin määrä on laskenut kymmenenteen osaan ja typen puoleen huippuarvoista.

Tämä osoittaa, että viljelijät ovat lannoitteiden käyttöä vähentämällä ja ottamalla käyttöön muita ympäristöä suojelevia toimia pystyneet selvästi vaikuttamaan ravinteiden kertymiseen.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tilastot kuitenkin osoittavat, että hyvä kehitys on valitettavasti hiipunut, ja esimerkiksi Varsinais-Suomessa fosfori- ja typpitaseet ovat viime vuosina kääntyneet kasvuun.

Viljelijät eivät ole mikään yhtenäinen joukko, eli keskiarvojen taakse jää kovin erityyppisiä tiloja.

Vaikka ympäristökorvaukseen sitoutuneiden tilojen ravinnepäästöjä valvotaankin tarkasti, on 10 prosenttia tukien saajista päättänyt jättäytyä näiden tiukempien ympäristöehtojen ulkopuolelle. Luken mukaan Varsinais-Suomessa yli 20 000 hehtaaria (7,2 prosenttia kokonaisalasta) on korvauksen ulkopuolella. Erityisesti kaikista siipikarjatiloista kolmannes on jättäytynyt ulkopuolelle.

Vaikka ravinteita lisättäisiin peltoihin vain kasvien tarvitsema määrä, aiempi ravinnekertymä säilyy niissä pitkään. Lisäksi Saaristomeren ongelmana ovat matalat, rikkonaiset rannat ja niitä ympäröivät savipohjaiset pellot. Ilmaston lämpeneminen tulvineen ja talvisateineen tulee vielä lisäämään haasteita.

Huuhtoutumisongelmiin on tiedossa parannuskeinoja kuten viherkaistojen käyttö tai huolehtiminen peltojen multavuudesta, vesitaloudesta, kalkitsemisesta ja lajikemonipuolisuudesta.

On turhauttavaa, että taloudellisten ongelmien kanssa kamppailevien viljelijöiden ponnistukset ravinnevalumien vähentämiseksi uhkaavat jäädä muiden maatalousyrittäjien aiheuttamien lisäpäästöjen varjoon.

Sikojen ja siipikarjan tuotanto ja siten myös niiden aiheuttamat lantaongelmat (Luken Biomassa-Atlas) keskittyvät Varsinais-Suomeen. Lanta on epäilemättä hyvä maanparannusaine, mutta riittävän peltoalan löytäminen tai lannan kuljettaminen lannoitusta tarvitseville pelloille on muodostunut alueellamme merkittäväksi ongelmaksi, ja on todennäköisesti johtanut nykyiseen ravinnepäästöjen kasvuun.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan Saaristomeren rannikkoalueelta ei enää löydy lainkaan hyväksi luokiteltavia alueita, vaan luokka on monin paikoin välttävä. Tilanteesta ei voi syyttää taajamien tai teollisuuden jätevesiä tai kalankasvatusta, joiden tuottama ravinnekuormitus on puolittunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Lantaongelmalle on ratkaisuja. Tuotantoeläinten laajamittaista kasvatusta ei ehkä kannattaisi keskittää Saaristomeren kannalta herkimmälle alueelle. Euroopassa laajassa käytössä olevat biokaasulaitokset erottelevat lannan fosforin ja typen erikseen käytettäväksi ja tarkemmin annosteltavaksi. Kunnolla hoidetut laitokset eivät haise, mutta niiden rakentamiseen, ylläpitoon ja kaasun jakeluun tarvitaan yhtä viljelijää laajempaa ponnistusta. Tämä olisi oiva kohde uudistuvalle maataloustuelle.

Saaristomeri on alueemme kansainvälisestikin tunnustettu aarre, joka tuottaa vaikeasti rahassa mitattavaa hyvinvointia ja virkistystä.

Jos Saaristomeren arvo pitää perustella taloudellisilla syillä, voidaan arvioida sen merkitystä kiinteistöjen arvolle, kalastukselle sekä ennen kaikkea jatkuvasti laajenevalle matkailualalle.

Irma Saloniemi

Masku