Suomi joutui kansainväliseen pankki- ja rahoituskriisiin yllättäen: aluksi ei uskottu, että ongelmat voivat tulla myös meille.
Kansainvälinen kriisi on vähitellen muuttumassa osittain omaksi kotikutoiseksi kriisiksi ja saa suuren 1990-luvun alun taantuman piirteitä.
Ongelmat tiedetään ja tunnistetaan, mutta päätöksiä niiden ratkaisemiseksi ei saada aikaan. Olemme samaan aikaan pitkässä suhdannetaantumassa ja suurten rakennemuutosten edessä.
EU-komissio on antanut talouspoliittiset suosituksensa viime kuun lopulla. Niiden yleinen linja on pyrkiä vahvistamaan kasvupotentiaalia, lisätä kilpailukykyä ja luoda työpaikkoja.
Kataisen ja Urpilaisen hallitus on ainakin muodollisesti sitoutunut kuntarakenteen uudistamiseen, eläkeuudistukseen, valtiontalouden tasapainottamiseen sekä suuriin sote- linjauksiin. Nämä rakennehankkeet etenevät sekavasti.
Hallitukselta on kulunut aivan liian paljon aikaa EU:n velkaisten maiden kriisien hoitamiseen. Kotimaa näyttää unohtuneen ja Soini on vienyt hallitusta kuin ruumista reessä.
Kasvu olisi saatava liikkeelle, mutta perinteiseen elvytyspolitiikkaan ei juuri ole varaa. Poikkeuksellinen aika vaatii kovia toimia, pelkällä tulopolitiikalla ei asioita hoideta, vaikka se on tärkeä osa kokonaisuutta.
Valtion omistamien yhtiöiden on toimittava kansakunnan etujen mukaisesti. Väite, ettei voida vaikuttaa yhtiöiden toimintaan, ei pidä paikkaansa.
Asiat pitää hoitaa hallitusten kautta. Hallitusten jäsenillä on vastuu edustaa valtiota, eikä itseään. Hallitusammattilaisten ja muiden on oltava isänmaan asialla, eikä laskettava ainoastaan seuraavan neljänneksen voittoa ja kumarrettava toimitusjohtajaa.
Keskusjärjestöjen – SAK, STTK, Akava ja EK – valta on heikentynyt ja näiden kaikkien jäsenliitot pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään monimutkaista ja kankeaa TES- järjestelmää.
Siinä on yli 280 erilaista sopimusta.
Poliittinen johto tuntee huonosti yrityksiä ja niiden toimintaa. Toisaalta yritysjohto tuntee heikosti poliittisia prosesseja.
Talouselämä perustuu luottamukseen ja politiikan ennakoitavuuteen. Tempoileva veropolitiikka on pahinta, mihin valtiot voivat sortua.
Tarvitaan selkeät veropoliittiset linjaukset, joihin koko hallitus sitoutuu. Tämä voi olla vaikeaa, koska vasemmisto ei halua tunnustaa tosiasioita, eikä oikeisto osaa esittää uusia malleja.
Yhteisöveron alentaminen oli askel oikeaan suuntaan, mutta vie aikansa, että sen hyödyt tulevat ulos.
Yksittäisillä toimenpiteillä voidaan saada taloutta kasvuun, mutta niiden on oltava radikaaleja ja niiden on muutettava vanhoja käytänteitä.
Osaoptimoinnilla ei saada kokonaisuutta kuntoon. Erillisiä temppuja tarvitaan koko ajan, ne voivat esimerkiksi alla olevan kaltaisia.
Oppisopimusta on kehitettävä siten, että siltä ajalta ei makseta työehtosopimusten mukaista palkkaa, pk- yritysten kansainvälistymistä on edistettävä ja erityisesti täsmä kohteena on oltava Venäjä, pienten yritysten – alle 20 työtekijää – irtisanomissuojaa on lievennettävä, kaavoitusprosesseja on nopeutettava ja lisäksi on lopetettava eläkeiän korottamispuheet, jos maassa vallitsee ikärasismin henki ja käytäntö.
Kaiken taustalla vaanivat omat kansalliset erikoispiirteemme toisaalta kateus ja toisaalta ahneus.
Rahat on ensin tienattava ja vasta sitten ne voidaan jakaa.
On turha keskustella tulopolitiikasta, jos rahaa ei ole.
Sampsa Saralehto,
valtiotieteen tohtori
