Vanhemmat haluavat lapsilleen kaikkea hyvää ja mukavia harrastuksia. Organisoitu urheilutreeni ja joukkueessa toimiminen antavat yhteisöllisyyttä ja hyvää oppia elämää varten. Kehittyy kuntoa ja ketteryyttä.
Harrastuksesta, liikunnasta ja myös kilpailuista on iloa lapselle ja koko perheelle.
Hyvän itsetunnon saaminen on lapsuuden ja nuoruuden parhaimpia tuloksia, jossa moni ihminen on mukana vaikuttamassa lopputulokseen. Koulun roolista on puhuttu paljon ja siitä, kuinka kiusatuksi tuleminen vaikeuttaa lapsen kehitystä ja kuinka opettaja voi kasvattaa lapsen hyvää itsetuntoa kiinnittämällä enemmän huomiota hänen vahvuuksiinsa.
Kaveripiiri on lapselle ja nuorelle tärkeä ja on korostettu, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus harrastuksiin.
Vähemmän keskustelua on herättänyt lasten ja nuorten harrastusmaailman koko kuva. Valitettavasti harrastamisessa on ollut kauan vaiettuja varjopuolia.
Harrastusmaailman traumat jättävät pitkäkestoiset jälkensä. Lapsi, joka istuu vaihtopenkillä matsista toiseen ei saa tästä itselleen vahvistavaa kokemusta.
Valmentajat sanovat joskus, että lapsia pitää karaista, koska urheilun kilpailuhenkisyys on kovaa ja vain kovat pärjäävät siinä.
Karaiseminen on taitolaji ja osaamattoman käsissä se johtaa psyykkiseen kaltoinkohteluun. Mitä tapahtuu niille, jotka ovat vähemmän kilpailuhenkisiä tai joilla ei ole kaikkia edellytyksiä aivan huipulle?
Suuri osa lasten harrastuksia ohjaavista aikuisista tekee sitä siksi, että rakastaa lajia ja haluaa kasvattaa taitavia suorittajia ja myös tähtiä. On selvää, että valmennusvaiheessa harvempi tekee työtä vain siksi, että haluaa kasvattaa iloisia ja itseensä tyytyväisiä lapsia ilman suorituspaineita.
Valmennuksessa tehdään huippuja, mutta toiminnan tulee kuitenkin olla myös laaja-alaista ja koko toimintaympäristöä huomioivaa.
Luultavasti harrasteryhmissä lasten itsetunto ei vaarannu yhtä paljon kuin kilpailuryhmissä, joissa on jotenkin ollut ikään kuin lupa vaatia todella paljon ja jopa voidaan puhua rumasti lapsille ja nuorille.
Emme enää salli lasten fyysistä kuritusta, nyt on kiinnitettävä huomio myös psyykkiseen kohteluun. Se, että lapsi on valittu kilpailuryhmään ei vielä takaa hänelle hyvää itsetuntoa. Nöyryyttävä valmentaja tai ilkkuvat pelikaverit nakertavat yhtä lailla kilparyhmän lapsen hyvinvointia kuin harrasteryhmänkin.
Silloin henkinen painostaminen ja ryhmästä poissulkeminen voi olla koulumaailmaakin kavalampaa kiusaamista.
Näiden ongelmien esiin tuominen on vaikeaa niin lapsille, nuorille kuin heidän vanhemmilleen. Kovassa kilpailussa ei kannata kyseenalaistaa niitä henkilöitä, jotka voivat vaikuttaa nuoren menestykseen lajissaan. Siksi näihin pelottavan yleisiin negatiivisiin käytäntöihin täytyy puuttua ylemmällä tasolla, kuten seurojen johdossa.
Lasten ja nuorten harrastusten ohjaajien ja valmentajien koulutusta tulee kehittää ja johtotason tulee varmistaa ohjaajien ja valmentajien asenne, pätevyys ja kyky. Lapsia ja nuoria valmentaville olisi hyvä luoda täydennyskoulutuksilla valtakunnallinen ”Lapsen valmennuspassi”.
Seuroilla tulee olla selkeät avoimet toimintamallit ongelmien purkamiseen. Valmentajan tulee ymmärtää lapsen ja nuoren kehitysvaiheiden erityispiirteet ja fyysisen ja psyykkisen suorituskyvyn taustat eri ikäkausina. Väärillä metodeilla tuotetaan vaivoja ja vaurioita.
Lasten valmennus ei ole helppoa, koska yksilöiden väliset erot ovat suuria. Kaikilla lapsilla on vahvuuksia ja voimavaroja, vaikkei juuri sellaisia, joita kyseinen laji tarvitsee. Kun liikunnan ilosta siirrytään vaativampaan valmennukseen lapsia voi edelleenkin ohjata positiivisuudella, ilman nöyryyttämistä.
Valmennuksen rikkeitä ei saa katsoa sormien läpi siksi, että kyseenalaiset menetelmät ovat tuottaneet voittajia. Luonto on tehnyt lapset vahvoiksi ja vauriot paljastuvat usein vasta vuosien kuluttua.
Pidemmässä juoksussa menestyjäksi tullaan ilon eikä pelon kautta. Ja jos menestyminen vaatii pelkoa, niin onko se sen arvoista? On haastatteluista tuttua, että mestareilla on hyvä ja rento fiilis.
Tietääksemme Norjassa on 12 vuoden ikä rajana sille, että lapsi saa kilpailla kansallisesti tai kansainvälisesti ja siihen asti lapset kilpailevat vain alueellisissa kisoissa. Tämä ehkä vähän hillitsee pitkää busseissa ja lentokoneissa istumista.
Lasten ja nuorten liikunta on kansallinen voimavara, joka tuottaa iloa ja yhteisöllisyyttä. Se ei ole ristiriidassa kilpaurheilun kanssa.
Lapsia on entistä vähemmän ja kaikkien meidän tulee huolehtia heistä yhteisesti ja parhaalla osaamisella. Tämä vaatii uusia toimintamalleja ja kansallista panostusta.
Lasten ja nuorten ohjaajien ja valmentajien koulutuksen kautta varmistetaan myös Suomen huippu-urheilun tulevaisuus.
Janina Andersson
toiminnanjohtaja, Mannerheimin Lastensuojeluliitto Varsinais-Suomen piirin toiminnanjohtaja
Jussi Mertsola
lastenlääkäri, professori, Mannerheimin Lastensuojeluliitto Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja
