Joulunaika on täynnä tunnetta ja tekemistä. Leivotaan, paketoidaan, koristellaan ja fiilistellään.

Monissa kodeissa iloisen puuhastelun rinnalla kulkee kuitenkin myös haikeutta, sillä yhteisölliset perinteet nostavat pintaan kaipausta, usein suruakin. Tämän osoituksena tuhannet kynttilät valaisevat hautausmaitamme jouluyönä.

Vuosittain yli 50 000 suomalaista kuolee ja monilla on nyt edessään ensimmäinen läheisen kuoleman jälkeinen joulu. Vaikka menetyksestä olisi ehtinyt vierähtää jo pidempikin tovi, tuovat joulun tuoksut ja perinteet tunnemuistoja mieliimme.

Jouluilon rinnalla mahdollisesti kulkevia surun tunteita ei ole kuitenkaan syytä säikähtää. Ne ovat luonnollinen osa tunteittemme kirjoa.

Suomessa suruun liittyvä keskustelu on usein varsin estynyttä. Meillä on tapana toistella esimerkiksi erilaisia surua hoputtavia ja mitätöiviä lausahduksia, kuten "aika parantaa haavat" tai "kaikella on tarkoituksensa".

Näistä yleensä hyvää tarkoittaen sanotuista fraaseista ei kuitenkaan ole surevalle juuri apua. Surussa kaipaisimme enemmänkin sitä, että kanssaihmiset osoittaisivat meille myötätuntoaan ja tiedustelisivat rohkeasti, minkälaista tukea tarvitsisimme.

Surun äärellä konkreettiset teot, kuten kuunteleminen ja läsnäolo auttavat usein sanojakin enemmän. Lohtua voi löytää niin ikään esimerkiksi taiteesta, luonnosta ja liikunnasta.

Monille myös puhuminen ja kirjoittaminen toimivat tärkeinä keinoina purkaa sekä surua että muita siihen mahdollisesti sekoittuvia tuntemuksia, kuten katkeruutta, syyllisyyttä ja ikävää.

Koska jaettu suru on kevyempi kantaa, hyötyy moni läheisten tarjoaman tuen ohella vertaistuesta. Onkin hyvä tietää, että esimerkiksi seurakunnat sekä mielenterveys- ja surujärjestöt järjestävät maksutonta sururyhmätoimintaa. Näissä ryhmissä voi tavata muita samankaltaisen menetyksen kokeneita, purkaa omia ajatuksiaan ja saada esimerkiksi lisätietoa erilaisista sureville suunnatuista palveluista.

Surua ei voi suorittaa, eikä sitä tarvitse kiirehtiä. Kuten läheisiä kohtaan tuntemamme kiintymys, välittäminen ja rakkaus, myös suru voi säilyä, vaikka ajan myötä sen viiltävimmät reunat monesti vähitellen hioutuvatkin.

Avun ja tuen piiriin olisi kuitenkin hyvä hakeutua viimeistään silloin, jos olo on jatkuvasti sietämätön ja toimintakykyä nakertava.

Parhaimmillaan onnistuneet kohtaamiset niin läheisten, vertaisten kuin surun parissa työskentelevien ammattilaisten, kuten terveydenhuollon ammattihenkilöiden ja seurakuntien työntekijöiden kanssa kannattelevat surevaa hänen surussaan ja tukevat hänen jaksamistaan.

Kuolema ja siihen liittyvä suru ovat myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Siksi tiedolle ja aiheeseen liittyvälle keskustelulle on tarvetta.

On esimerkiksi pohdittava, vastaako nykyinen palvelujärjestelmämme riittävällä tavalla surevien tuen tarpeisiin ja miten tätä järjestelmää pitäisi kehittää.

Surevan pääsy avun ja tuen piiriin ei saisi koskaan olla riippuvaista hänen omista voimavaroistaan, vaan tukea tulisi olla helposti saatavilla ja toistuvasti tarjolla.

Tuuli Lahti

Helsingin yliopiston kansanterveystieteen ja Turun yliopiston neurofysiologian dosentti