Lukijalta: Pikkunäppärät toimenpiteet eivät kirkkoa pelasta
Kirsti Kärki kirjoitti (TS 18.8.) tällä palstalla otsikolla ”Karkottaako kirkko ihmiset pois?”.
Hän vastasi itse moniselitteisesti, että ”ihmiset eivät karta jumalanpalveluksia, vaan kirkkoja rakennuksina”. Toisaalta Kärki ehdotteli, että ”kirkonmenojen alussa pappi voisi ohjailla ihmisiä etupenkkeihin” ynnä muuta vastaavaa pikkusälää.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmenien aikana todellakin karkottanut suurimman osan kirkkokansaa jumalanpalveluksista ja vieroittanut jäsenistöstään suurimman osan niin sanoituiksi passiivijäseniksi.
”Isien kirkko” on institutionalistunut ja byrokratisoitunut etäiseksi hallintomassiiviksi, ”jota näkemästä kaikki kasvonsa peittävät”.
Kirkon hallinnolliset elimet, kuten kirkolliskokous, kirkkohallitus ja piispainkokous, muistuttavat kasvottomuudessaan yhä enemmän valtion- ja kunnanhallinnon persoonattomia monstereita.
Vielä – ja ehkä eniten – samaan mustan aukon suuntaan kehitystä on viety rukkaamalla kirkon oppia ja käytäntöä aina vain enemmän niin sanotusti ajan hengen mukaan.
Kirkkoa eivät enää auta pikkunäppärät toimenpiteet ihmisten eturiviin ohjailemisesta ja pappien hakeutumisesta kirkon ovelle keskustelemaan.
Vertailun vuoksi: kun rakennus on laho tai homeen vallassa, ei yksittäisen hometäplän raapiminen pois ja peittäminen maalilla pelasta sitä. Perusteellinen remontti katosta kellariin ja päädystä toiseen voi ainoastaan pelastaa pilalla olevan rakennuksen.
Suomen (evankelis-luterilainen) kirkko jakautuu käsitykseni mukaan aivan lähivuosikymmeninä (prosessi on jo peruuttamaton) kahteen täysin toisilleen erilaiseen osaan, tai peräti kahdeksi tai useammaksi kirkoksi, joilla ei ole enää valtionkirkon statusta.
Etelä-Suomen kirkkoon jää pieniä vanhanajan kristittyjen muodostamia siilipesäkkeitä tai soluja, joita jotenkin muka suvaitaan ”suvaitsevaisuuden” nimissä.
Sanomattakin on selvää, että eteläisen kirkon alueilla suuri osa ihmisistä on jättänyt kirkon ja lopuille se on vain jonkinlainen harrastus.
Valitettavaa se on siksi, että kirkko on muutamassa vuosikymmenessä valjastettu milloin minkäkinlaisten ideologiain ja hurlumheitten temmellyskentäksi juuri ”suvaitsevaisuuden” nimissä.
Valitettavaa myös, että kun etelän kirkon hengellinen tyhjyys paljastuu useimmille, niin siinä rytäkässä menee paljon hyvääkin tavallista seurakuntatyötä hukkaan. Mutta ei voi mitään.
Onneksi jää niitä soluja, joista perinteellisten herätysliikkeiden ohella Luther-säätiö on yksi merkittävimmistä.
Terhomatti Hämeenkorpi
rovasti emeritus
Turku
