Lukijalta: Saattohoitokoteja tarvitaan tulevaisuudessakin
Mediasta lukemani perusteella Turussa sijaitseva saattohoitokoti, Karinakoti, on lakkautettu, mutta Turun kaupunginhallitus käsittelee saattohoidon toteuttamista uudestaan vielä lähiaikoina.
Saattohoidon pioneeriksi nimetty Cicely Saunders on sanonut, että ”se, miten ihminen kuolee, säilyy niiden mielessä, jotka elävät”. Viisaita sanoja. Hän käynnisti 40-luvun lopulla Englannissa kuolevan ihmisen kohtaamiseen liittyvän kehittämistyön, jonka ideologia pohjautuu rakkauteen. Kehittämistyön jatkumona syntyivät hospice-kodit eli saattohoitokodit, joita Karinakoti osaltaan edustaa.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saattohoidon erityisosaamisyksikkötoimintaa ollaan romuttamassa. Saattohoitokodit kun eivät tuota terveitä ja tuottavia työvuosia, vaan arvostavaa ja ihmisläheistä läsnäoloa, turvallista ja rakastavaa vierellä kulkemista, iloa ja elämyksiä viimeisiin päiviin, ammattimaista kivun ja kärsimysten poistamista. Vähemmän arvostettua tehoyhteiskunnassamme, vai? En lähtisi vastakkainasetteluun.
Ihmisen elämä johtaa vääjäämättä kohti kuolemaa. Tämä aihe koskee siis myös sinua. Kukaan meistä ei jää tänne, me kaikki kuolemme ja kukaan meistä ei tiedä, milloin hetkemme on. Kuolema on meille tuntematon ja monen on vaikea edes puhua siitä, juuri sen tuntemattomuuden pelon vuoksi.
Kuolema alkaakin olla ainoa asia, jota ihminen ja tiede eivät vielä hallitse, vaikka haluaisivatkin. Suomessa kuolee noin 50-60 000 ihmistä vuosittain, joukossa lapsia, nuoria, työikäisiä ja ikäihmisiä. Jotkut lähtevät äkillisesti, toiset ehtivät siihen valmistautua.
Jokaisen ihmisen kuolema on ainutkertainen ja ainutlaatuinen, eikä sitä voida ”uusia”. Kukaan meistä elävistä ei voi täysin ymmärtää, mitä kuoleva käy läpi, koska emme ole itse vielä kuolleet. Kuoleva on tavallaan tämän valtavan asian kanssa hyvin yksin. Emme tiedä, miltä tuntuu kuolla, ja mitä on sen jälkeen, kun on kuollut.
Tilanteen mittasuhteita laitettaessa kohdalleen voidaan todeta, että kuoleva joutuu luopumaan ihan kaikesta, rinnalla olijat yhdestä ihmisestä. Jokainen kokee kuoleman hyvin yksilöllisesti.
Saattohoito on yhtä aikaa sekä vaativa että antoisa työn tekemisen ympäristö, joka edellyttää koulutusta ja työnohjausta. Kuolevat ihmiset ovat erittäin herkkiä tekemään havaintoja ympäristöstään ja läsnä on aina koko tunteiden kirjo.
Saattohoidon työntekijöiden tärkeimpiä ominaisuuksia kuolevien kertomana ovat muun muassa kyky olla aidosti läsnä ilman aktiivista toimintaa tai puhetta, empatia, aito kuunteleminen, ilo ja toivon ylläpitäminen kuoleman läheisyydestä huolimatta.
Suurimpina pelkoina esille nostetaan hallitsemattomat kivut ja tukehtumisen pelko. Karinakodin asiakashaastattelun perusteella parasta saattohoitokodissa oli muun muassa saattohoitokodin vapaus ja se, että sai olla juuri se ihminen joka on.
Te, jotka nyt päätätte Turussa Karinakodin tulevaisuudesta, linjaatte nyt myös laajemmin tulevaisuuden saattohoidosta Suomessa. Oletteko ajatelleet, että linjaatte myös omaa tulevaa kuolemaanne?
Minun mielestäni on suomalaisen hyvinvointivaltion häpeä, jos saattohoitokodit ajetaan alas. Sotelakiin tulisi kirjata, että Suomessa on x-määrä Karinakodin, Pirkanmaan hoitokodin ja Terhokodin kaltaisia saattohoitokoteja tasaisesti maantieteellisesti sijoitettuna siten, että kaikilla ihmisillä, iästä, varallisuudesta ja maantieteellisestä asemasta riippumatta on mahdollisuus kuolla yksilöllisesti, arvokkaasti ja omalla äidinkielellä kielilainsäädännön mukaisesti.
Luonnollisesti tälle on suunnattava sen tarvitsemat resurssit. Resurssitarkastelussa ei kannata mennä vastakkainasetteluun (keskussairaalat/terveyskeskukset/saattohoitokodit) sairauksien parantamisen ja saattohoidon välillä. Hedelmällisempää on miettiä resursointia edellä mainittujen yksiköiden työnjaon kautta kuolevan ihmisen näkökulmasta.
Päätöksenne on kauaskantoinen. Olisiko Karinakodilla sittenkin tulevaisuus?
Kristiina Strandman
hallintotieteiden tohtori, Keski-Suomi
