Lukijalta: Lapset tarvitsevat kuria ja huolenpitoa aikuisilta

Elämme aikaa, jolloin kaikesta kuuluu ajatella positiivisesti. Kaiken positiivisuuden, ymmärtämisen ja mielipahattomuuden keskellä lapset ja nuoret voivat entistä huonommin.

Olen itse työskennellyt lastensuojelussa yli 20 vuotta, joten tiedän, mistä kirjoitan.

Lapset saavat elää ilman rajoja ja käyttää itsemääräämisoikeuttaan kaikissa heitä koskevissa asioissa. Vanhemmuus on hukassa, ja olemme lastemme kavereita.

Uusia lastensuojelulaitoksia nousee kuin sieniä sateella, ja ne täyttyvät valmistuttuaan pikavauhtia. Huostaanotot lisääntyvät, ja huostaanotetut ovat entistä rikkonaisempia.

Monelle on murrosikään mennessä kehittynyt vakava päihdeongelma.

Laitoksissa lapset ja nuoret käyttäytyvät monesti aggressiivisesti ja ovat vaaraksi itselleen ja toisille. Työntekijöiltä on otettu koko ajan enemmän keinoja pois kasvatustyöstä. Lapsilta ja nuorilta ei saa vaatia mitään mitä he eivät itse halua. Lapset vievät ja aikuiset vikisevät.

Lastensuojeluyksiköissä asuvat ovat koko kotona asumisensa ajan joutuneet huolehtimaan itsestään ja usein myös vanhemmistaan. Ei heillä ole laitokseen jouduttuaankaan kykyä eikä voimavaroja päättää omista asioistaan kaikessa. Eikä niin pidä ollakaan.

Mikä siis muuttuu kotioloihin verrattuna?

Mikään muu ei muutu kuin se, että laitoksessa aikuiset ovat selvin päin ja saatavilla yötä päivää ja että lapsilla on oma huone, puhdas sänky, puhtaat sään mukaiset vaatteet, hyvää ruokaa säännöllisesti sekä 52 euron suuruinen kuukausiraha, jonka lapsi saa käyttää mihin itse haluaa. Hyvä sekin, mutta ei riitä.

Tiukat, selkeät ja oikeudenmukaiset rajat eli vanhanaikaisesti sanottuna kuri sekä huolenpito ovat se, mitä nämä lapset tarvitsevat. Aikuinen on vetovastuussa, ei lapsi itse.

Lapsen tai nuoren tulee oppia tekemään myös epämiellyttäviä asioita ja kestämään pettymyksiä. Pettymysten sietämistä opetellaan aikuisen tuella. Se luo turvallisuuden tunteen ja rakentaa kiintymyssuhdetta hoitaviin aikuisiin.

Olisiko kuitenkin tämän paapomiskulttuurin keskellä niin, että ongelmat, pettymykset ja suru eivät ole kadonneet minnekään. Meillä vain ei enää ole keinoja eikä halua käsitellä ikäviä asioita. Kaikessa pitäisi vain olla peukku ylöspäin.

Jos meillä kasvattajilla itsellämme on mainitun kaltainen suhtautuminen elämään, miten voimme opettaa lapsille, että elämään kuuluu myös ikäviä asioita? On takuuvarmaa, että pettymyksiä tulee ja että joskus olemme ne itse aiheuttaneet. Aina emme voi syyttää muita.

Vaikeat tilanteet lasten kasvatuksessa on helpompi ohittaa antamalla periksi. Onko niin, että me kasvattajat vain katsomme sivusta, kun lapsemme ja nuoremme pilaavat mahdollisuuksiaan?

Eikö vanhemmilla ole aikaa, viitseliäisyyttä tai voimia olla lastensa arjessa läsnä kannustamassa mutta myös sanomassa ”ei käy, nyt lopetat”? Vai olemmeko vain kadottaneet kyvyn kasvattaa lapsiamme? Vai onko se viety meiltä yhteiskunnallisin keinoin?

Lapsen ajatusmaailmasta saa parhaiten kuvan yhdessä olemalla, jutustelemalla ja rennosti yhteisestä ajasta nauttien.

Eeva Putkonen