Lukijalta: Ikääntyneiden oikea-aikaista tukea on vahvistettava

Ikääntyneiden palvelut voidaan jakaa niiden kustannusten ja vaikuttavuuden perusteella karkeasti kolmeen eri kategoriaan.

Korjaavissa palveluissa asiakkaalla on usein ympärivuorokautisen tuen tarve ja voimavarat itsenäiselle arjessa selviytymiselle ovat rajalliset.

Varhaisen tuen palvelut tukevat sujuvaa arkea esimerkiksi kunnan järjestämän koti- ja omaishoidon turvin.

Ehkäisevällä vyöhykkeellä tuen tarve ei välttämättä ole näkyvää tai se on vähäinen.

Kunnallisesti tuotetusta ehkäisevästä asiakasohjauksesta vastaavat tyypillisesti asiakas- ja palveluohjausyksiköt sekä hyvinvointineuvolat.

Korjaava ja varhainen tuki on usein kunnan itsensä tuottamaa palvelua, jossa mahdollisuudet kuntalaisen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen ovat rajalliset.

Lisäksi hintalappu on oikea-aikaiseen yhteistyöhön verrattuna moninkertainen.

Preventiivisellä vyöhykkeellä on lukuisia soten ulkopuolisia toimijoita, esimerkiksi kunnan vapaa-aika, liikunta- ja kulttuuripalvelut voivat kantaa kortensa kekoon kuten lähiyhteisöt, laaja yhdistys- ja järjestökenttä ja pienet ketterät yrityksetkin.

Kunnan rooli palvelujen järjestämisvastuullisena tahona tulisikin olla hajallaan olevaa ehkäisevää toimijaverkostoa koordinoiva.

Puutteellisesta koordinaatiosta johtuen preventiivinen toimijaverkosto on valtaosin hyödyntämätön resurssi.

Vastikään päättyneessä kansallisessa ikääntyneiden koti- ja omaishoidon (I&O) kärkihankkeessa yhtenä keskeisenä painopisteenä oli ennakoivan asiakasohjauksen vahvistaminen.

I&O-projektin tuloksena maakunnallisille käytettävyydeltään jokseenkin heikkotasoisille verkkosivuille on koottu suurehko määrä tietoa ikääntyneiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja palveluista.

Verkkosivut ohjaavat kuntalaista lähes poikkeuksetta ottamaan yhteyttä kunnan itsensä tuottamaan palvelu- ja asiakasohjaukseen. Kysyntä ohjautuu sinne, missä ei ole sen enempää resursseja kuin riittävää tietopohjaakaan kohdehenkilön tuen tarpeesta tai pirstaleisesta preventiivisestä toimijaverkostosta. Tältä osin toiminnan vaikuttavuus on syytä kyseenalaistaa.

On selvää, että inhimillisesti kestävän ja taloudellisesti tuottavan yhteiskunnan on panostettava arkiympäristöissä tapahtuvaan oikea-aikaiseen yhteistyöhön.

Sote on ainoa kunnan toimiala, josta kate voidaan ottaa ennaltaehkäisyyn. Ei kuitenkaan korjaavia tukitoimia suoraviivaisesti karsimalla, vaan niiden tarvetta vähentämällä – ja tämä kehitys on pystyttävä mahdollisimman objektiivisesti osoittamaan.

Tavoitteen näkökulmasta tarvitaan digiratkaisuja, joiden avulla kysyntää voidaan kohdentaa tarvelähtöisesti ensisijassa muiden kuin kunnan itsensä tuottamiin ehkäiseviin palveluihin. Esimerkiksi sosiaaliset kontaktit ehkäisevät masennusta tai päihde- ja mielenterveysongelmia.

Vastaavasti ravitsemukseen liittyvä tietopohja saattaa kaivata vuosikymmenien jälkeen päivittämistä, jotta esimerkiksi diabeteksen ja sydän- ja verisuonitautien riski vähenee.

Esimerkkitapauksissa interventio voi olla kevyimmillään kertaluontoinen asiantuntijan konsultaatio. Nämä asiantuntijat eivät aina löydy eikä tarvitsekaan löytyä kunnallisesti tuotetuista ehkäisevistä palveluista.

Niko Lankinen

yhteiskuntatieteiden lisensiaatti