Lukijalta: Kahdeksan vuosikymmentä Mannerheimin vanavedessä

Hoivakodissa huoneeni seinällä on kehystetty vaatimaton paperikuva C.G.E. Mannerheimista vuodelta 1942. Se annettiin tunnustukseksi nuorelle koulupojalle isänmaan hyväksi kerätystä sanomalehtipaperista. En voinut silloin edes kuvitella, että kuva seuraisi minua matkallani yli kahdeksan vuosikymmenen ajan.

Jörn Donner on jossain maininnnut, että Mannerheim on tyhjentymätön tutkimuslähde kirjailijoille ja historioitsijoille.

On helppo yhtyä Donnerin mielipiteeseen, kun lukee Eleonora Joffen teoksia Mannerheimin kuriiri ja Mannerheim – Chevalier-kaartin upseeri.

Näistä lähteistä ponnahti silmiini arkistotieto, että jo vuonna 1935 Neuvostoliitossa oli valmiina suunnitelma Baltian maiden ja Suomen miehittämiseksi.

Arvostettu puoluejohtaja Väinö Tannerkin erehtyi, kun hän vielä 1939 väitti, ettei työväenvaltio Neuvostoliitto hyökkää pienen Suomen kimppuun.

Jo muinaiset roomalaiset sanoivat: ”Errare humanum est.” – erehtyminen on inhimillistä.

Neuvostoliitto hyökkäsi, mutta kesti kauan, ennen kuin suurvalta pystyi myöntämään tämän tosiasian.

Me tunnemme väitteen Mainilan laukauksista. Siellähän ei todistetusti ollut suomalaista tykistöä lähelläkään. Joffe kirjoittaa tarkasti faktoissa pysyen, mutta sydämensä lämmöllä aiheeseensa paneutuen.

Kirjailija puhuu saatesanoissa pitkäaikaisesta ”romanssista” Mannerheimin kanssa, joka alkoi 1998. Molempien kirjojen teksti vetää puoleensa ja vaatii kertaillen palaamaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan.

Taannoin järjestetyssä äänestyksessä Mannerheim valittiin merkittävien suomalaisten kärkipaikoille. ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta” oli Mannerheimin suvun johtotähti, jota ylipäällikkömme uskollisesti seurasi. Kannattaa lukijana liittyä tähän seuraan.

Jorma Ahomäki

Turku, Hurttivuori