Lukijalta: Vanhusten hoivakeskustelussa käsitteet ja asiat pahasti sekaisin
Kuumana käyvässä keskustelussa vanhusten hoivasta näyttävät menevän käsitteet ja asiat pahasti sekaisin. Eduskunnassa liian moni kansanedustaja ei tiedä mistä puhuu, hoetaan vain vanhustenhuollon katastrofaalisesta tilasta Suomessa. Ei näin ole.
Ensin käsitteistä. Suomessa noin 1 000 000 yli 65-vuotiasta. Ylivoimainen enemmistö heistä ei tarvitse mitään ikäpalveluja, ei kunnallisia, ei yksityisiä. Yli 85-vuotiaita on noin 150 000. Osa heistäkään ei juuri sote-palveluja tarvitse, mitä nyt lääkäriä silloin tällöin.
Laitosmaisessa hoidossa tai hoivassa olevia on alle 50 000. Siis puhutaan n. yhdestä prosentista suomalaisia. Uskooko joku, etteikö näin pientä joukkoa pystyttäisi hoitamaan hyvin?
Lisää käsitteistä. Nyt puhutaan hoivapalveluista ja niiden puutteista ymmärtämättä, mitä tällä tarkoitetaan.
Yksinkertaistettuna on kunnan järjestämää tehostettua palveluasumista ja yritysten kunnille myymiä hoivapalveluja, joiden sisällön on kunta määritellyt ostosopimuksia tehdessään. Siis kunta vastaa myös yksityisten tai siis oikeammin yritysten järjestämistä palveluista.
Sen tehtävä on myös valvoa, että sopimuksia noudatetaan. Kaikki eivät tätä osaa, vaikka haluaisivatkin.
Kun vanhenevan suomalaisen tavoite on saada asua kotona mahdollisimman pitkään, kodilla tarkoitetaan tavallista asuntoa tai erilaista palveluasumista.
Tehostetulla palveluasumisella taas tarkoitetaan liian paljon laitosta muistuttavaa asumisyksikköä, jota ennen kutsuttiin vanhainkodiksi tai joskus jopa terveyskeskuksen vuodeosastoksi. Niiden toiminta perustui liikaa hoidon tarpeeseen ja makuuttamiseen toimintakykyä ylläpitävän kuntouttavan asumisen sijaan.
Sitten taas valitetaan liian pieniä resursseja ja että tarvitaan lisää auttavia käsipareja. Niitä varmasti tarvitaankin, mutta tarvitaan myös asennemuutos vanhustyötä kohtaan.
Lääninhallinnon perinneyhdistyksessä on valtava määrä tietoa vanhustenhuollon asumisyksiköistä ja luulenpa, että tässä yhdistyksessä tiedetään, mistä puhutaan. Ainakin kolmen vuosikymmenen ajan on puhuttu samaa: vanhustenhoito on huonoa, vanhoja ihmisiä ei arvosteta ja puuttuu hoitajia.
Nyt on olemassa vanhuspalvelulaki, josta löytyvät pääosin kaikki ne vaatimukset, joita hyvä vanhusten hoito ja hoiva edellyttää. Se on ollut voimassa jo yli viisi vuotta. Miksi se ei ole tuottanut tulosta?
Se on perustunut pääosin kuntia sitomattomiin suosituksiin, joita ei ole noudatettu. Sen vuoksi lakiin on saatava kuntia ja palveluntuottajia sitova minimimääräys 0,7 hoitotyötä tekevästä hoitajasta yhtä hoidettavaa kohti. Näin palveluntuottajien ja kuntien valvontaan saadaan oikeudellinen normi ja mittari.
Se tosin merkitsee sitä, että kun mitoituksen tulisi olla minimi, siitä tulee helposti maksimi, johon tasoon pudottavat hoitonsa nekin, jotka jo nyt ylittävät tämän mitoituksen, ja niitä on paljon. Tätäkö halutaan?
Kaikilla menee keskimäärin kohtalaisesti, mutta hyvään ei kukaan pyri. Jotta näin ei kävisi, ohjaavien viranomaisten ja sopimuksia tekevien kuntien tulee huolehtia siitä, että näin ei pääse käymään.
Kun vanhuspalvelulakia nyt tarkistetaan, on 0,7 hengen mitoituksen kanssa yhtä tärkeää, että laissa määrätään tekemään jokaiselle hoiva-asiakkaalle moniammatillinen hoiva- ja palvelusuunnitelma. Sen mukaan tulee määräytyä myös tarpeen mukainen, laillisen minimitason ylittävä henkilömitoitus ja koulutustaso asukkaan tarpeiden mukaan, ei matemaattisena keskiarvona.
Laissa se on nytkin, mutta tekstiä on terävöitettävä pakolliseksi asianmukaisen valvonnan mahdollistamiseksi.
Hyvän ja turvallisen vanhustenhoidon paras takuu on riittävä ja osaava henkilökunta. Hyvä johtaminen, työmotivaatio ja työhön sitoutuminen tekevät hyvät palvelut. Määrällinen mitoitus ei sitä vielä tee.
Valvonnan tehostamiseksi myös sanktioita eli rangaistuksia vaaditaan lakiin. Niitä voisi olla kolmenlaisia.
Pahimmissa tapauksissa otetaan asumisyksiköltä lupa pois, jolloin toiminta keskeytyy, mutta mihin siirretään asukkaat, jonkin muun yksikön lisärasitteeksiko ilman lisähenkilöstöä?
Toiminta voidaan myös keskeyttää siksi aikaa, että asiat saadaan kuntoon. Mitä tapahtuu hoidettaville tänä aikana? Taas heidät siirretään johonkin.
Kolmantena rangaistuksena voi olla uhkasakko. Sanktion vaikutus jää kyseenalaiseksi, jos palveluntuottaja voi maksattaa ja ulosmitata sen asiakasmaksujen korotuksella.
Siis rankaisumahdollisuuksia on, mutta niitä säädettäessä on huolehdittava siitä, että niistä eivät kärsi hoivan tarpeessa olevat asukkaat.
Tässä tilanteessa oikea ratkaisu on jonkinlainen sote. Me tarvitsemme sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen, jossa vastuu siirtyy riittävän suurelle vähintään maakunnan kokoiselle sotealueelle. Sillä tulee olla riittävästi voimaa sekä julkiselle palvelutuotannolle että yritysten julkisia palveluja tukevalle tuotannolle ja keskinäiselle kilpailulle.
Sillä tulee olla myös oikeata tietoa kilpailuttaa riittävän laadun varmistamiseksi. Silloin yritysten maineen menetys on varmin hyvän hoivan tae, sillä huonoihin ei kukaan halua.
Pekka Paatero
puheenjohtaja
hallitus
Lääninhallinnon Perinneyhdistys
