Eduskuntavaalien alla ei juurikaan keskusteltu koulutuspolitiikan suuntaviivoista, vaan lähinnä keskityttiin yleisellä tasolla pöyristelemään väistyvän hallituksen koulutusleikkauksia.
Kuitenkin maassamme on viimeisten vuosien aikana tehty hyvin merkittäviä linjanvetoja niin perusasteen, toisen asteen kuin korkea-asteenkin koulutuksen osalta.
Korkeakoulujen opiskelijavalintaprosessia on lähdetty kehittämään tavalla, jossa ylioppilaskirjoituksissa onnistuminen saa aiempaa huomattavasti merkittävämmän, monien asiantuntijoiden mukaan kohtuuttomankin merkittävän painoarvon. On jopa väläytelty pääsykokeiden jäämistä kokonaan historiaan.
Toisena hakuväylänä ollaan kehittämässä avoimen ammattikorkeakoulun sekä avoimen yliopiston opintoihin perustuvia opiskelijavalintoja. Tämä onkin monella tapaa kannatettava kehityssuunta, mutta koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta siihen liittyy eräitä pulmia.
Ensinnäkin avoimet opinnot ovat maksullisia ja maksuja on nostettu. Mikäli opiskelijavalintaa siirretään tähän suuntaan eikä samalla puututa maksuihin, siirretään koulutuksen rahoitusvastuuta merkittävällä tavalla yhteiskunnalta yksilöille. Laajoissa opintokokonaisuuksissa, joiden suorittamista tutkinto-opiskelijaksi pääsyyn edellytetään, maksut voivat kohota hyvinkin korkeiksi.
Tutkintotavoitteisenopiskelun avoimella puolella tulisi oikeuttaa opintososiaalisiin etuihin nykyistä selkeämmin. Myös työttömyysetuuksilla opiskelua tulisi edelleen joustavoittaa.
Maksut on pidettävä kohtuullisina, esimerkiksi siten, että muutaman sadan euron lukuvuosimaksulla saisi suorittaa rajattoman määrän opintopisteitä tietyssä oppiaineessa. Lisäksi omakustanteisen opiskelun ja osaamisen täydentämisen verokohtelu kaipaa täsmentämistä.
Avoimen puolen opiskelijoiden määrän kasvu edellyttää ylipäätään selkeää lisäresursointia sinne. Selvää sinänsä on, että opiskelijan kannalta avoimen korkeakouluopetuksen tuntuvatkin maksut ovat huomattavasti järkevämpi sijoitus kuin valmennuskurssit.
Valintaperusteiden tulee olla selvät, yhtäläiset ja yksiselitteiset.
Aloituspaikkojen määrää olisi syytä kasvattaa ainakin sosiaalityön, oikeustieteen ja lääketieteen aloilla, kun otetaan huomioon krooninen pula lääkäreistä ja sosiaalityöntekijöistä sekä pilviin kohonneet, oikeusturvan toteutumista estävät oikeudenkäyntikulut.
Pätevistä sosiaalityöntekijöistä on erityisesti lastensuojelussa krooninen pula, mihin toisaalta auttaisi myös sosiaalityön ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon kelpoisuuden laajentaminen sekä tietysti lastensuojelun uudistaminen sellaiseksi, että siellä paitsi haluttaisiin työskennellä sitä kohtaan myös tunnettaisiin lujempaa luottamusta yhteiskunnassa.
Valitettavasti samat intressipiirit, jotka ovat halukkaita polkemaan suorittavaa työtä tekevien työehtoja muun muassa romuttamalla ulkomaalaislain mukaisen työvoiman saatavuusharkinnan, vastustavat samaa kilpailun ja tarjonnan lisäämisen logiikkaa niin sanotuilla suojatuilla aloilla.
Seuraavan hallituksen tulee huolehtia siitä, että mitään koulutuksellisia umpiperiä ei luoda, että korkeakouluopetusta on jatkossakin tarjolla koko maassa ja että korkea-asteen opintoihin hakeutuminen säilyy kaikille mahdollisena.
Opintotukeen luotu oppimateriaalilisä on hyvä alku, mutta lähivuosina tulee siirtyä kokonaan maksuttomaan toisen asteen opetukseen.
Tällä hetkellä opiskelija saattaa esimerkiksi joutua maksamaan tutkintoonsa sisältyvistä osasuorituksista, niin sanotuista korttikoulutuksista, vaikka hän olisi oppilaitoksessa tutkinto-opiskelijana. Tämä ei voi olla oikein.
Kaikki tällaiset maksut, kuten myös ylioppilastutkintomaksut ja oppimateriaalien maksullisuus tulee poistaa.
Onko tämä kunnianhimoinen tavoite? Ehkäpä, mutta nihilismillä ei kestävää tulevaisuutta rakenneta. Hyvin pitkälti kyse on poliittisista arvovalinnoista.
Julkisten ja hyvinvointialojen opiskelijat JHL ry
