Viime aikoina on voinut lukea Elinkeinoelämän Keskusliiton ja oikeistopuolueiden johdon yhteneväisiä puheenvuoroja, joissa esitetään palkkojen alentamista, julkisten hyvinvointipalveluiden leikkaamista ja eläkeiän nostamista välttämättöminä keinoina kansantalouden pelastamiseksi.
Samat tahot vaativat yritysten maksamien verojen ja tuloveron alentamisia. Siitä seuraavien tulojen menetyksen väitetään kuittautuvan talouskasvulla.
Ajattelutapa on tuttua jo Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin ajoilta. Se ei toiminut silloin eikä se toimi nytkään. Pelkkä finanssialan kapea sektorietu ei ole koko kansantalouden etu.
Yksioikoisten veronalennusten kääntöpuolella on väistämättä leikkauspolitiikka sekä yhteiskunnan toimintojen ja hyvinvointipalveluiden alasajo.
vaatii malttia. Paniikinomaisen tasapainottamisen sijaan tulee nykyisessä taloustilanteessa, kun kasvu ja työllisyysnäkymät eivät ole vahvoja, välttää toimia, jotka heikentävät kotimaista kulutuskysyntää. Kansalaisten ostovoiman tukahduttaminen ja julkisen kulutuksen ja investointien vähentäminen ei ole viisasta.
Hyvää kriisitietoisuutta osoittaisi sen sijaan veropohjan laajentaminen ja verotulojen kasvattaminen. Vahva julkinen talous toimii puskurina kansantalouden vaihteluille ja voi ylläpitää investointi- ja kulutuskysyntää silloin, kun yksityisen sektorin kysyntä ja investoinnit ovat hiipuneet.
Julkisen talouden vahvistamisessa tulee mielestäni ottaa kaksi keskeistä keinoa käyttöön. Lukuisat yrityksille annetut verotuet kaipaavat kunnollista tehottomuusarviointia. Ainoastaan ne tuet ovat perusteltuja, joista on todellista hyötyä Suomen kansantaloudelle ja työllisyydelle. Osinkotulojen osittainen verovapaus tulisi arvioida uudelleen, samoin energiantuhlaukseen kannustavat tukimuodot.
Kansantaloutta vahvistaisi voimallinen harmaaseen talouteen puuttuminen. Verotulojen lisäksi se parantaisi kaiken rehellisen yritystoiminnan kannattavuutta sekä yleistä luottamusta yhteiskuntaan.
ja talous
rikollisuuden takia leikkautuu arvioiden mukaan vuosittain yli viisi miljardia euroa verotuloja. Tämä kaikki on pois yhteiskunnan infrastruktuurista, sosiaalisesta pääomasta, kouluista, päiväkodeista, terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta, vanhustenhoidosta.
Merkittäväksi piristysruiskeeksi on keksitty yritysten maksaman yhteisöveron alentaminen. Sen vaikutukset ovat parhaimmillaankin epävarmoja. Pelkkä veronalennuksen tuoma lisäraha ei vielä synnytä uusia investointeja, jos niihin ei ole muuten syytä.
Avainasemassa on sen sijaan kysynnän tukeminen ja vahvistaminen. Ylimitoitettua yhteisöveron alennusta vastaan puhuu myös se, ettei Suomen tule nokittaa enää lisää eri maiden välistä verokilpailua.
