Nimetön työnhaku ei ratkaise julkissektorin ongelmia
Suomessa uutisoitiin hiljan, että nimettömällä työnhaulla voisi löytyä paras osaaminen. Tavoitteena on nostaa muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien osuutta julkisella sektorilla. Nimetön työnhaku on suuntauksena hyvä, sillä viranhaltijalain mukaan työnantaja ei saa virkasuhteeseen ottaessaan asettaa hakijoita erilaiseen asemaan ilman hyväksyttävää perustetta.
Yhdenvertaisuuslain mukaan edellä mainittua periaatetta noudatetaan myös työhönottoperusteista, työoloista tai työehdoista, henkilöstökoulutuksesta taikka uralla etenemisestä. Yhdenvertaisuuslain mukaan viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan yhdenvertaisuuden edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa.
Nimetön työnhaku ei kuitenkaan poista julkisen sektorin todellista ongelmaa, joka liittyy hakijoiden yhdenvertaiseen kohteluun ja samalla julkissektorin uudistumiseen. Todellinen ongelma kiteytyy mielestäni siihen, että työnantajat eivät ole tunnistaneet riittävästi osaamista, joita tehtävässä onnistuminen vaatisi tai jota edes hakuilmoituksessa määritelty pätevyys edellyttäisi.
Jos esimerkiksi haetaan johtajaa 50 miljoonan euron vastuualueelle ja edellytetään kykyä kehittää toimintaa, ei johtamis- ja kehittämisosaamiselle useinkaan ole määritelty kriteerejä, joiden avulla osaaminen voitaisiin arvioida läpinäkyvästi ja varmistaa näin hakijoiden syrjimätön kohtelu.
Esimerkiksi kehittämisosaamisen kriteereinä voisi olla näyttö onnistuneista kehittämishankkeista ja henkilön oma rooli niissä. Johtamisosaamisen osalta voitaisiin arvioida tarpeen mukaan kykyä talous-, projekti- ja prosessijohtamiseen sekä strategiseen, innovatiiviseen ja verkostojen tai osaamisen johtamiseen. Näitä työkaluja on julkishallinnossa työskentelevien hakijoiden osaamissalkussa harvoin.
Jos rekrytoidaan ”kehittämiskykyistä nakkikioskin vetäjää”, kutsutaan haastatteluun edelleenkin vain ne henkilöt, joilla on kokemusta nakkikioskin vetäjän työstä – hakijan nimestä riippumatta. Tämä johtaa siihen, että julkissektorilla ei edelleenkään toteudu hakijoiden yhdenvertainen kohtelu eikä tapahdu kipeästi tarvittavaa uudistumista. Ehkä jollain toisenlaisella koulutuksella ja työkokemuksella saataisiin uudenlaista potkua nakkikioskin tuloksellisuuteen ja tuottavuuteen?
