Suomen työttömyys on ollut sietämättömän korkea jo 20 vuotta. Työmarkkinoilta syrjäytyneitä on ainakin 100 000 ja sama vaara uhkaa monia muita. Asetelmaa ei voida selittää kansainvälisen talouden suhdannevaihteluilla, vaan on nöyrästi katsottava peiliin. Emme pysty myymään riittävästi työtämme näillä hinnoilla.
Onneton kehitys alkoi jo 1990-luvun lamavuosista: työttömyyden huippu oli 16,6 prosenttia vuonna 1994, ja 10 prosenttia alitettiin vasta kuusi vuotta myöhemmin. Työttömyys lähti rahoitusmarkkinoiden romahduksesta vuonna 2008 jälleen nousuun. Tämä kehitys näyttää kaikesta päättäen jatkuvan ilman neuvottelumenettelyjen ja asenteiden korjaantumista.
välein saamme seurata monipolvista työehtojen neuvottelurulettia. Varsinkin työntekijäpuoli haluaa härkäpäisesti ylläpitää taisteluasetelmaa, jossa työnantajat nähdään pahansuopina työntekijöiden etuja polkevina vastustajina.
Ari Elo (TS 6.2.) toteaa kolumnissaan, että asetelma on menneisyyttä ja että se olisi vihdoin sinne myös jätettävä. Valtiovalta on pyrkinyt pysyttelemään sivussa työehdoista neuvoteltaessa, eli työmarkkinoiden osapuolet sopikoot palkoista.
Kilpailukykymme on nopeasti rapautunut sekä suhdanteiden että omien päätöstemme kautta. Tilanne on näkynyt kauppataseessa jo kuukausia. Viennin veto on pysähtynyt, mikä näkyy kohta taloudessa kautta linjan. Olemme hukanneet kevytmielisesti etsikkoaikamme varsinkin vuoden 2008 romahduksen jälkeen. Työehtosopimuksissa katsotaan vain 2–3 vuoden päähän, kun pitäisi nähdä ainakin vuosikymmen eteenpäin.
ovat maksavan jäsenistönsä etujen valvojia ja niihin sidottuja. Pintapuolinenkin vilkaisu ammattiliittojen sääntökirjaan on valaisevaa käytännöstä puhumattakaan. Historia kertoo monien pienten avainryhmien otteista: veturimiehet aikanaan, merenkulku, jäänmurtajat, ahtaajat ja viimeksi paperimiehet. Yksittäisiä, suuriakaan liittoja koskevat ratkaisut eivät toki romuta koko taloutta mutta heijastuvat aloille, joiden tuottavuuskehitys ei millään riitä vastaaviin palkkojen korotuksiin. Seurauksena on luonnollisesti kustannusten nousua ja kilpailukyvyn heikkenemistä.
Työmarkkinoilla on löydettävä neuvottelumenettely, jossa haudataan vastakkainasettelu ja yhdessä etsitään keinot suomalaisen työn myymiseksi maailmalle. Siinä on työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sekä valtiovallan tärkein tehtävä. Jos mitään ei tehdä, tämän vuosikymmenen lopulla hyvinvointivaltiomme on vain muisto.
Vientimme kilpailukyky olisi viipymättä palautettava. Merkittävä palkkakustannusten alentaminen ei ilmeisesti ole mahdollista. Se saattaa väliaikaisesti joillakin aloilla ja pienissä yrityksissä onnistua, jos neuvottelut pohjautuvat luottamukseen ja yhteiseen näkemykseen.
on palkkakustannusten nousun pitäminen kilpailijamaiden vastaavaa kehitystä alempana niin kauan, että tasapaino saavutetaan. Tämäkin lääke on vaikea niellä läpi linjan, sillä joillakin toimialoilla olisi tuottavuuskehityksen ja markkinatilanteen perusteella mahdollista sietää korkeampia kustannuksia. On varmaan pakko mennä sekä liitto- että joissain tapauksissa myös yrityskohtaisille linjoille ja luopua osittain yleissitovuudesta.
