Lukijan kolumni: Vesibussi Ruissaloon on kesän helmi
Jo viime kesänä tämän kesän pienempi vesibussi eli Ruissalo tarjosi joki- ja merimatkoja Martinrannasta Ruissalon kansanpuistoon. Silloin jäi vain osa matkustajista usein rannalle ruikuttamaan, kun vesibussiin ei mahtunut ja vuorot olivat harvassa.
Tänä kesänä on palvelu parantunut ratkaisevasti, kun myös isompi vesibussi Jaarli ulko- ja sisäkansineen palvelee niin turkulaisia kuin matkailijoita. Vuorot lähtevät pääsääntöisesti kolmen vartin välein ja ASS:n paviljonki Pikisaaressa on otettu yhdeksi laituriksi.
Sitä aprikoin, miksi pursiseuran nimi on ruotsiksi Airisto Segelsällskap, vaikka Karin Miettinen opetti minulle koulussa jo vuonna 1954, että Airisto on ruotsiksi Erstan.
Aivan upea on myös tuo reittisuunnitelma, missä vesibussit käyvät vuoroin Ruissalon telakalla ja vuoroin Pikisaaressa. En myöskään aluksi oikein uskonut silmiäni, kun luin, että vesibussiliikenne ajaa juhannuksenakin kaikki vuorot, samoin Fölin linja 8 lauantaiaikataulujen mukaan Puutorilta Ruissaloon. Se on poikkeuksellisen hieno ratkaisu.
Vain Ruisrockin nimellä kulkeva äänidesibeliennätyksiä hipova ”elämystapahtuma” estää vesibussien saapumisen kansanpuiston laiturille, ei toki muille.
Kaiken kaikkiaan Föli on parantanut vuosi vuodelta. Tasahinnat matkan pituudesta riippumatta Naantalista Kaarinaan on rautainen ratkaisu. Ja ystävälliseen, ammattitaitoiseen henkilökuntaan törmää niin busseissa kuin vesisellaisissa. Toivottavasti ei edes kilpailuaddikti liikenneministerimme Anne Berner pysty Föli-palvelua ja sen kehittämistä torppaamaan.
Vesibusseissa ei tarvitse istua myöskään tuppisuuna. Voi jutella niin Föristä, Harmonia-veistoksesta, Kakolasta, Forum Marinumista, Boresta, Suomen Joutsenesta, Niilo Wälläristä, Wärtsilän kraanoista ja Allmänna Promenadenista – suomeksi, ruotsiksi ja tankeroenglanniksi.
Niinpä olen juhannusviikonloppuun mennessä käynyt vasta kymmenen kertaa Ruissalon kansanpuistossa ja pari kertaa Saarronniemessä. Olemme elämänkumppanini kanssa muistelleet, kuinka kansanpuiston tanssilavalta saatoin hänet 17-vuotiaana ensimmäisen kerran kotiin – ja ”suukon sain vasta Pansiossa”, kuten Pentti Viherluodon säveltämässä ja Veikko Lavin sanoittamassa valssissa ”Turun surusilmä” samanaikaisesti niin humoristisesti ja kaihoisan kauniisti Aulis Kotaviita laulaa.
Kirjoittaja on syntynyt Heidekenillä 1942.
