Lukijan kolumni: Muista – sinä kelpaat
Niin loppuivat koulut, ja tuli uusia ylioppilaita, valmistui uusia ihmisiä ammattiin. Kuka erinomaisilla, kuka vain hyvillä tai peräti huonoilla tai jopa kehnoilla arvosanoilla. Meitä ihmisiä kun on moneksi.
Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, se on inhimillistä.
Aikanaan tunsin syvää alemmuutta, kun en ollut sitä valiojoukkoa. Kaiken muun lisäksi luokan ainut vasenkätinen, todistukset keskinkertaisia, vähän jopa huonommalla kantilla.
Mutta mitä rakastin? Kirjoittamista, tarinoiden sepittelyä, ihmisten kanssa juttelua, pohtimista syvien asioiden äärellä. Siinä olin mielestäni hyvä. Ainekirjoitus oli lempiaineeni. Ja liikunta metsissä koiran kanssa.
Noin kuukausi sitten kuuntelin radiota ajellessani moottoritiellä ja äkkiä terästin kuuloani. Oikein tunsin, kuinka hörökorvani ryhdistäytyivät kuulemaan.
Siellä naistoimittaja kertoi, kuinka oli käynyt ekaluokkalaisen poikansa kanssa nyt keväällä opettajan kanssa juttelemassa. Siellä käytiin läpi mennyt eka vuosi. Hyvin se oli mennyt. Viimein, juuri kun sessio oli loppumassa, opettaja oli tarttunut poikaa käsistä kiinni, katsonut silmiin ja sanonut: ”Kuule! Muista, että sinä kelpaat!” Siinä tuo lapsen äiti kertoi nieleskelleensä miltei silmät kyynelissä. Oli tuntunut hyvältä.
Monestiko se on sanottu itse kullekin? Itselleni ei kertaakaan. Sanoinko itse lapsilleni? Ehkä en juuri noilla sanoilla, mutta kerroin kyllä, kuinka tärkeitä ja rakkaita he ovat. Minulle he kelpasivat ja kelpaavat aina, olipa sitten miten väärin tehtyjä asioita tai ratkaisuja elämässään.
Eräistä lakkiaisjuhlista muistin tapauksen. Nuori ylioppilas, hemmetin hyvä keskiarvo ja ovet varmasti avoinna moneen suuntaan. Onnitteluja, lahjakortteja isoilla summilla, kukkia. Oikein totta kai.
Hiukan syrjemmällä seisoskeli ilmeisesti hänen saman ikäinen serkkunsa, hiljaisena. Onniteltuani ylioppilasta menin tämän hiljaisen luo ja kyselin kuulumisia.
Hän vastasi: ”Minusta ei tullut ylioppilasta, mutta sain hyvät paperit ammattikoulusta ja työt pääsen aloittamaan heti tulevana maanantaina.” Onnittelin häntä siitä ja sanoin, että hienoa, kun on jo työpaikkakin. Hän kertoi käyneensä läheisessä yrityksessä kyselemässä jo tammikuussa töitä. Siis ajoissa.
Ei isoja juhlia, ei kukkia, eikä niitä suurisummaisia lahjakortteja. Olisi kyllä ansainnut hänkin. Hän juhlisti tuona viikonloppuna valmistumistaan kavereidensa kanssa.
En sano, etten arvostaisi ylioppilasta, mutta toisaalta se on vasta pohjakoulutusta. Onneksi on mahdollisuus nykyisin tehdä molemmat yhtä aikaa, niin olen ymmärtänyt. Mutta on se kova työ.
Mieleeni tuli tässä, että tuolle hiljaiselle, ei-ylioppilaalle olisi pitänyt mennä sanomaan nuo sanat: ”Hei muista: sinä kelpaat.” Ei mitään syytä olla vaatimaton. Tänä päivänä, muutamia vuosia myöhemmin, hän on erinomainen ammattimies ja töitä riittää.
Ja ylioppilas? Kouluttautui lisää, mutta ei saa koulutustaan vastaavia töitä. Joskus lyhyitä pätkiä töissä yhdessä ja myöhemmin toisessa paikassa. Mutta hänellekin sanon: ”Hei muista: sinä kelpaat.” Vielä joskus kouluttaudut ehkä toiselle alalle ja saat töitä. Tänä päivänä ei mikään ole takuuvarmaa.
Siksi on syytä olla hyvin monipuolinen ja varmasti jokainen joutuu opettelemaan vielä useamman työn. Tsemppiä meidän hienot nuoret!
Muistakaa siis: sinä kelpaat!
