Outi Hoikkala esittää (TS 27.8.) kahdesta Linnut-vuosikirjojen artikkelistamme osin päinvastaisia päätelmiä kuin mitä olemme niissä kirjoittaneet. Viitaten 2012 julkaistuun artikkeiimme, Hoikkala epäilee Naturaan sijoitettujen varojen olevan tuhlausta, koska usealla lintujalilla on ollut negatiiviset kannankehitykset Natura-alueilla niiden perustamisen jälkeen. Hän ei huomioi sitä, että vuoden 2011 artikkelissamme osoitimme nimenomaan Natura-alueiden luonnonsuojeluhankkeisiin sijoitettujen varojen tuottavan erittäin hyvää vastinetta veronmaksajien euroille, mikäli raha kanavoidaan LIFE-rahaston ja käytännössä samalla ympäristöhallinnon kautta. Linnustoarvot ovat parantuneet keskimäärin 50 prosenttia per LIFE-hanke. Voiko millään sektorilla käyttää veroeuroja paremmin? Hankkeet ovat olleet lisäksi työvoimavaltaisia ja työllistäneet paikallistakin väestöä.
Hoikkala on toki huomannut oikein, että suojeluhankkeista huolimatta linnustolla ei kuitenkaan mene kokonaisuudessaan hyvin. Syyksi hän arvelee, että maanomistajien normaalisti harjoittama toiminta, joka suojelupäätöksen jälkeen on rajoitettu, on itse asiassa ollut lintukosteikkojen monimuotoisuutta ylläpitävä tekijä. Natura-status ei estä tätä hoitavaa toimintaa edelleenkään, vaan tarjoaa itse asiassa laajemmat rahoitusmahdollisuudetkin tälle toiminnalle.
Muista rahoituskanavista, kuten aluekehitysrahoista ja kuntien budjeteista rahoitetut luonnonsuojeluakin sivuavat hankkeet eivät valitettavasti tuota Suomessa tällä hetkellä linnustolle mainittavia hyötyjä. Kyseiset hankkeet ovat luonnonsuojelun osalta yleensä mitoitettu varsin pieniksi, ja jatkuvuutta ei ole huomioitu. Pääsyy lienee kuitenkin siinä, että keskeisenä suunnittelijatahona ei toimi niissä valtion ympäristöhallinto, josta paras luonnonsuojeluosaaminen löytyy.
Natura-alueilla nimenomaan ongelmana on heikentävän toiminnan jatkuminen, ja Etelä-Suomen lintukosteikkojen tapauksessa se tarkoittaa erityisesti maatalouden kiintoaine- ja ravinnekuormitusta. Nykyisten ja historiallisten heikennysten torjumiseksi kunnostushankkeita tarvitaan jatkuvasti, mutta linnustolle tärkeillä Natura-alueilla hankkeita on noin neljä kertaa vähemmän kuin mikä tarve on. Veronmaksajan ei ole syytä kuitenkaan hätkähtää, sillä puuttuvat summat ovat suhteellisesti hyvin pieniä, Suomessa noin 15 miljoonaa euroa vuodessa. Huomattavasti enemmän veroeurojamme käytetään biodiversiteetin tuhoamiseen: erilaisiin haitallisiin tukiaisiin, valtionosuuksiin ja verohelpotuksiin. Näillä vaikutetaan myös Natura-alueiden tilaan.
LIFE-rahasto käsittää EU:n budjetista vain noin 0,2 prosenttia ja on ainoa ympäristölle korvamerkitty rahasto. Kustannustehokas, mutta selvästi alimitoitettu EU:n LIFE-rahasto ei ilmeisesti kasva seuraavalle kaudelleen – siitä päättää muiden mukana Suomi. Suomi ei ole esittänyt toistaiseksi sen korottamista eikä tukenut muiden maiden korotusesityksiä. Ympäristöhallintomme on lisäksi supistettu niin olemattomiin, että sieltä ei löydy enää työvoimaa vetämään riittävästi hyviä suojelu- ja kunnostushankkeita, vaikka rahaa niille ovelle lapioisi. Terveiset tulisi lähettää Suomen valtiovarainministeriöön ja hallitukselle, ei EU:hun.
Uskomme Hoikkalan hyvään tahtoon luonnon hyvinvoinnin osalta, mutta emme ymmärrä hänen ristiretkeään Naturaa vastaan – todelliset kipupisteet sijaitsevat muussa kuin Naturan olemuksessa. OECD-maista Suomi käyttää ympäristö- ja luonnonsuojeluun niukimmin rahaa. Lisäksi Suomessa luonnon turmeleminen on edelleen ilmaista, joskin pääsääntöisesti luvanvaraista. Siten luonnonsuojelussa, toisin kuin ympäristönsuojelussa, ”saastuttaja” ei maksa jälkien korjaamisesta, vaan veronmaksajat. Jo noin 40 valtiossa, kuten Yhdysvalloissa, Meksikossa, Saksassa ja Mongoliassa lasku menee ”saastuttajalle”, ja toisaalta maanomistajalähtöiset suojeluhankkeet saavat siellä osan näistä tuloista.
