Entiset maalaiskunnat olivat perustaneet etu- ja palvelujärjestökseen Suomen Kunnallisliiton. Se puolestaan oli jäsen kansainvälisessä kuntaliitossa (IULA). Joka toinen vuosi järjestettiin kongressi, johon kokoontui kuntien ja kaupunkien edustajia lähes jokaisesta maasta. Myös maamme kaupunkien järjestö, Suomen Kaupunkiliitto, oli IULA:n jäsen.
VUODEN 1991 maailmankongressin isäntänä oli Norjan pääkaupunki Oslo. Sinne lähti Kunnallisliiton delegaatio, johon kuuluivat kohta eläkkeelle siirtyvä toimitusjohtaja Mikko Jokela, varatoimitusjohtaja Leif Engfelt ja muun muassa hallituksen jäsen Voitto Ollikainen, kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen ja Suunnittelukeskus Oy:n toimitusjohtaja Antti Nousiainen. Koska minut oli muutama viikko aiemmin valittu Kunnallisliiton hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi, olin mukana. Delegaation jäsenen puolisolla oli myös mahdollisuus osallistua kokoukseen. Hänen piti kuitenkin itse maksaa matkansa ja oleskelunsa. Oslon kongressia oli matkan lyhyydestä johtuen paljon seuralaisia mukana.
VIIMEISENÄ ILTANA 26.6. oli Oslon uudessa ”Sateenkaarihallissa” niin sanottu norjalainen ilta. Taiteellisen ohjelman lisäksi siihen kuului myös päivällinen. Halliin oli katettu hyvin paljon suuria pyöreitä pöytiä. Osallistuja kun oli lähemmäs tuhat. Kesken aterioinnin kuului varsin läheltä salista englanninkielinen, hätäinen huuto: ”Lääkäri, onko täällä lääkäriä?” Mikko Jokelan lääkäripuoliso Sirkka ryöpsähti heti seisomaan, otti käsilaukkunsa ja kiirehti huutoa kohti.
Hetken kuluttua hän palasi kasvot punaisina ja hieman sadatellen. Kun hän oli istunut alas ja hieman rauhoittunut, hänen Mikko-puolisonsa alkoi varovasti udella tapahtumaa. Vastaus kuului suunnilleen seuraavasti: ”Ensimmäistä kertaa lääkäriurani aikana minua jopa fyysisesti estettiin antamasta ensiapua. Potilas oli vanhahko herra, jolla oli ilmeisen vakava sydänkohtaus. Kun tartuin hänen ranteeseensa mitatakseni pulssin, niin käsivarsiini tarttui kaksi miestä. He tempaisivat minut irti potilaasta. Minut sysättiin rajusti kauemmaksi. Samaan aikaan kuului monesta suunnasta todennäköisesti arabiankielistä papatusta. Yksi seurueesta huusi englanniksi, etteivät naiset saa koskea potilaaseen, koska hän on oikeauskoinen muslimi. Hetken kuluttua tuli mieslääkäri paikalle, ja minä poistuin. Ajatelkaa, 30-vuotisella lääkärinkokemuksellani en tässä tapauksessa kelvannut ensiavun enkä muunkaan hoidon antajaksi. koska olen nainen.”
TOHTORI SIRKKA Jokelalla oli kyyneleet silmissä, kun hän lopulta huokasi: ”Eipä ole ainakaan minun syyni, jos potilas kuolee.” Seuraavana päivänä meille tiedotettiin tapahtuman päättyneen onnellisesti. Muslimipotilas tervehtyi.
