Turun Sanomissa 30.8. lehden toimittaja kertoi muutaman viikon kokemuksistaan arkipyöräilijänä. Toimittaja oli kokenut lukemattomia vaaratilanteita ja koki omasta mielestään jopa hengenvaaraa.

Sinänsä ansiokkaassa jutussa keskustelua herätti kuitenkin toimittajan kuvaama video hänen kokemistaan vaaratilanteista. Toimittajaa arvosteltiin muun muassa huonosta ennakoinnista ja suuresta tilannenopeudesta. Osa pyöräilijöistä piti tilanteita lähinnä lasten leikkinä.

Lähes koko elämänsä päivittäin pyöräilleenä ja videon tilanteita jatkuvasti kohtaavana olen kritiikistä täysin samaa mieltä.

Pyörällä liikkuva ei koskaan voi ajaa kaupungissa yhtä huolettomasti ja luottavaisesti kuin autolla liikkuva.

Pyörällä liikkuvan täytyy olla joka minuutti varpaillaan, koska eteen voi tulla mitä tahansa. Toisin kuin autoilijan pyöräilijän tulee olettaa olevansa näkymätön ja kulkevansa väylällä, jonka kuka tahansa voi ottaa haltuunsa, milloin tahansa.

Jos auton kuljettaja joutuisi ajamaan samoissa olosuhteissa kuin pyöräilijä, hänen pitäisi Satakunnantiellä ajaa 20 km/h, koska ei voisi koskaan tietää, tallusteleeko tien varressa kasvavan jättimäisen pensaan takaa ajoradalle kännykkäänsä uppoutunut jalankulkija, onko mutkan jälkeen ajoradalla poikittain lastia purkava pakettiauto tai ajaako toinen auton kuljettaja kolmion takaa eteen sivuilleen katsomatta.

Auton kuljettaja joutuisi jokaisessa etuajo-oikeutetussa risteyksessä lähes pysähtymään ja ottamaan kolmion takaa tulevaan autokuskiin katsekontaktin vain varmistuakseen, että tämä varmasti pysähtyy.

Pyöräväylien tavoin suunnitelluilla ajoradoilla olisi pitkittäin renkaan levyisiä sadevesikaivoja. Jos ajoradoilla käyttäydyttäisiin kuin pyöräteillä, autoilijan olisi välillä pakko kiertää ajoradan tukkiva kuorma-auto jalkakäytävän puolelta. Risteykseen tulevat autot odottaisivat pääsyä liikennevirtaan keskellä tietä muun liikenteen tukkien.

Vaarallisimpia pyöräilijöitä kaupunkiliikenteessä ovat pyöräilijät, jotka kuvittelevat olevansa jalankulkijoita sekä pyöräilijät, jotka kuvittelevat istuvansa auton ratissa.

Edelliset pyöräilevät leppoisasti jalkakäytävällä kännykkäänsä pälyillen tai ajelevat koko pyörätien levyisesti kaverinsa kanssa jutustellen.

Jälkimmäiset ajavat vauhdilla olettaen, että heidät huomataan kyllä, olettaen, että infra on suunniteltu turvallisesti ja että kaikki pysyvät omilla väylillään liikennesääntöjä kunnioittaen.

Nämä "pyöräilevät autoilijat" yleensä aiheuttavat eniten vaaratilanteita, mutta ovat omalla tavallaan oikeassa.

Pyöräliikenneväylät tulisi suunnitella yhtä hyvin kuin autoliikenneväylät ja niillä pitäisi voida ajaa yhtä huolettomasti. Myös pyöräliikenteessä kaikkien pitäisi pystyä luottamaan siihen, että väylät ovat turvallisia ja johdonmukaisia ja että kaikki noudattavat yhteisiä pelisääntöjä.

Me arkipyöräilijät tiedämme, että jokaisen nurkan takaa voi tulla eteen mitä tahansa ja osaamme pitää varamme ja ennakoida.

Me tiedämme, ettemme voi luottaa mihinkään emmekä kehenkään. Tunnemme tutut väylämme, mutta koemme elämää lyhentäviä kauhunhetkiä aina kun joudumme pyöräilemään tuntemattomilla reiteillä. Kun joudumme liikkumaan tutun reitin ulkopuolella, seisomme huuli pyöreänä ihmettelemässä, miten helkkarissa tässä nyt pitäisi lain mukaan pyöräillä ja että mihin se pyörätie katosi.

Olemme tottuneet pyöräilijän arkeen, muuta olemme heränneet vaatimaan parempaa.

Tero Rantaruikka

Arkipyöräilijä