Jalkapallo-ottelussa on nuotti hakusessa
LUKIJANKOLUMNI
Menen aina istumaan Kupittaan Veritas-stadionilla suunnilleen samaan paikkaan riippumatta siitä mitä pääsylipussa lukee. Katsomon äärimmäiseen nurkkaan, parkkialueen puoleiseen päätyyn.
Näin fanikatsomon laulu ei häiritse ollenkaan. Minulla on tarkka sävelkorva, ja erotan kiusallisesti, jos kukaan ei pysy nuotissa.
Siellä missä istun, on kylläkin mahdollinen vierasjoukkueen fanikatsomo. Se myös huutaa kannustaen joukkuettaan, mutta heitä on usein paljon vähemmän. Toki ymmärrän, että kovaääninen kannustaminen kuuluu jalkapalloon.
Lauantaina pelattiin Inter-Ilves. Jo ensimmäiset äänet kuultuani tiesin, että nyt ei päästä helpolla. Kaikki lauloivat käsittämättömän kovaa, eikä kukaan tuntunut laulavan samaa laulua.
Huomasin jääväni tuijottamaan ikäistäni miestä, jolla oli ihan fiksut vaatteet, joka ulvoi kelta-vihreää huivia heiluttaen kuin haavoitettu peura autokolarin jälkeen.
Suomessa monien fanikatsomoiden laulu kuulostaa ihan samalta. Kun on edetty tarpeeksi kauas, niin kaikki nyanssit katoavat.
Asian kääntöpuolena on luonnollisesti se, että näin avautuu myös sellaisille ihmisille mahdollisuus laulaa kuoron arvostettuna jäsenenä, vaikka ei omaa nuotin lukutaitoa.
Laulaa sydämensä pohjasta, silmät päästä pullottaen ilman, että kukaan paheksuu, nauraa tai soittaa poliisit.
On kuitenkin kaikelle tälle olemassa vaihtoehto. Jos minä olisin seuran toiminnanjohtaja, niin käyttäisin huomattavan summan fanijoukon kuorolaulutunteihin ja hankkisin heille ammattitaitoisen kuoronjohtajan.
Tiivis harjoittelu ja hyvä asenne varmaankin tuottaisivat jossain vaiheessa tuloksia.
Kyllä kelpaisi istua katsomossa, kun yhtäkkiä kajahtaisi ilmoille moniääninen Finlandia ja sen jälkeen melodisia kannustuslauluja. Kyllähän siinä silmät kostuisivat ja tekisi epäilemättä mieli laulaa mukana.
Joitakin tämä ajatukseni varmaankin ärsyttää. Jalkapallo on aggressiivinen peli, jossa halutaan voittaa, olla vahvempi, nujertaa vastustaja ja saada kaikki jaossa olevat pisteet. Kyllä fanikuoron kannustuksen täytyy olla voimassa ja vahvuudessa verrannollinen tähän.
Ajatukseni kuitenkin katkesivat Ilves-joukon hokemaan ”Me poltetaan Turku uudestaan. Me poltetaan Turku uudestaan”. En viitsinyt pahastua, sillä tämä oli minulle ainutkertainen tapahtuma.
Nuo Ilveksen pelaajat joutuvat kuuntelemaan tätä kuoroaan joka pelissä. Niin kotona kuin vieraissa. Poikarukat.
Suomalaiseen jalkapallokulttuuriin näyttää monessa kaupungissa kuuluvan, että sanoman läpivientiin riittää yksistään kova ääni. Ajatella, jos Ilves pääsisi pelaamaan Euro-pelejä. Heillä on erittäin pätevä valmentaja. On se mahdollista.
Vaikka Mozartin syntymäkaupunkiin, Salzburgiin. Ja tämä Ilveksen kuoro löytäisi tiensä sinne Suomen liput mukanaan? Ja aloittaisi puoli tuntia ennen peliä itävaltalaisten katsellessa tyrmistyneinä? Ahdistava ajatus.
Kirjoittaja on turkulainen päiväkodinjohtaja.
