Miksi minulla on koira
Siinä se taas istuu edessäni ja napittaa silmiin. Häntä heiluu ja kuuluu vaimeaa vinkunaa. Vaikka en ollut kuin tunnin pois. Tunnen itseni tärkeäksi koiralleni.
Aivan sama olenko poissa muutaman minuutin tai puoli päivää, niin aina se on iloinen, kun viimein tulen.
Aikoinaan lapsuuskotiini tuli koira, skotlanninpaimenkoira eli se lassie. Se vahti meitä lapsia, ettemme poistuneet liian kauas kotipihalta ja suojasi vaaroilta. Nuorinta siskoani se työnsi kyljellään ojaan, tieltä kun auto tuli vastaan.
Murrosikäisenä itkin sydänsurut lassiemme mahtavaan turkkiin.
Aikuistuin ja avioiduin, tuli omat lapset. Ja koirakuume.
Pidin puolustuspuheen koiran ottamisesta. Korostin sitä, että koiraa on rakastettava niin paljon, että kun se sairastuu niin se hoidetaan ja kun vanhenee, niin siitä pitää osata myös luopua. Suurinta rakkautta mielestäni on osata luopua. Antaa lupa lähtemiseen.
Ensimmäinen koiramme tuli yli vuoden ikäisenä meille. Olimme kolmas koti sille. Pian tuli myös toinen. Ennen 5-vuotissyntymäpäivää ensimmäinen piti viedä lopetettavaksi. Sairas koira, jota ei voitu hoitaa terveeksi.
Molemmat lapseni lähtivät mukaan eläinlääkäriin. Tytär heti valmiina ja poika, kun oli paukauttanut huoneensa oven perässään kiinni ja itkenyt hetken itsekseen. Siellä eläinlääkärillä itkimme perheenä suruamme, kun koira lopetettiin. Vaikka olikin toinen koira kotona. Sille otettiin kaveriksi pentu.
Lapset kasvoivat ja muuttivat omilleen. Itse kärsin tyhjän sylin syndroomasta. Onneksi oli koira, joka pyrki siihen syliin ja täytti sen.
Koiran kanssa vietin arkipäivää. Riidellessäni mieheni kanssa lähdin koiran kanssa aina välillä lenkille, jäähylle. Metsässä puhelin itsekseni tai mumisin, ja koira kuunteli ymmärtäväisen näköisenä.
Tulipa lastenlasten aika. Pian tuli myös uusi pentu. Neljäs koira. Lapsenlapsemme kysyi aina välillä pennun riehuessa, että eikö se vanha koiramme voisi tulla välillä takaisin. Selitin, että se on koirien taivaassa ja sieltä ei oikein pääse.
Pentukin rauhoittui aikanaan. Kasvoivat yhdessä lapsenlapsen kanssa samaa vauhtia, mutta se koiran vuosi on seitsemän ihmisen vuotta. Taas tuli aika luopua, kun koira vanheni ja sairastui. Aivokasvain, ei mitään tehtävissä.
Itkimme molemmat, me vanhenevat ihmiset.
Viikon kuluttua löytyi 11-kuukautinen koira taas elämäämme.
Kymmenen päivää myöhemmin isäntä sairastui vakavasti ja joutui melkein kuudeksi viikoksi sairaalaan. Huoli kalvoi mieltäni ja ruokahalu hävisi. Mutta kun oli se koira, niin oli pakko ulkoilla, syödä ja nukkua joka päivä.
Joka päivä kävin sairaalassa. Iltaisin koira aluksi ihmetteli, että eikö se isäntä tule jo. Viimein isäntä tuli kotiin. Voi sitä ilon määrää ja vinkumista! Pitkään se nukkui vielä heikon isännän kaverina jalkataipeessa tai kyljessä.
Nyt yritän nauttia joka hetkestä koirani kanssa. Kun mietin, miten lyhyt koiran elämä on, niin rutistan sen hetkeksi vieläkin lähemmäs sylissäni. Että muistaisin sitten nämä hetket kun on aika erota.
Marika Kosonen
Kaarina
