Vanhuspsykiatrinen osasto G1 lukkiutuneiden totuuksien verkossa
Torstaina 18.2.2016 Turun Sanomat julkaisi kirjoituksen vanhuspsykiatrian suljetun G1-osaston pöyristyttävästä ”arjesta”. Seuraavana päivänä Turun kaupungin johtava luottamushenkilö pyysi anteeksi tätä G1-osaston ”arkea”.
Lautakunnassa vaadittiin päitä vadille ja henkilöitä erotettavaksi. Lisäksi asia aiottiin viedä Euroopan unionin ihmisoikeustuomioistuimeen. Henkilökuntaa taas kiellettiin kommentoimasta julkisuuteen.
Turun Sanomien kirjoitus johti kohuun valtakunnallisellakin tasolla, ja G1-osasto joutui häpeäpaaluun. Totuus asiassa lukkiutui ihmisten mielissä pitkäksi aikaa. Paha oli löytänyt paikkansa.
G1-osaston nettihaku Turun Sanomien kirjoituksista tuottaa tällä hetkellä 36 osumaa. Kirjoituksissa on lähes poikkeuksetta unohtunut, että suljetuilla psykiatrisilla osastoilla muodostuva tunnekuorma on myös henkilökunnalle välillä sietämätöntä. Voi olla pakko huutaa tai käyttää valtaa. Rajoittaminen ja eristäminen on kaikille osapuolille epämiellyttävää.
On arvioitu, että noin puolet hyvinvointitoimialan työntekijöistä on joutunut kokemaan vuosittain väkivaltaa. Kovin heterogeeninen potilaskunta ja hoitoresursseja sitova muistisairaiden suuri osuus on myös kuormittavaa.
Henkilökunnan itsenäistä päätöksentekoa psykiatriassa lisää usein päivystävien lääkäreiden kokemattomuus kuten myös se, etteivät seniorilääkäritkään muilta töiltään kykene osallistumaan psykiatrisen hoidon toteuttamiseen toivotulla tavalla.
Tällaisessa tilanteessa voi syntyä eräänlainen itsenäisen päättämisen ja paremmin tietämisen kulttuuri, johon Valviran raportissakin viitataan.
Riittävän taustatuen antaminen hoitotyöhön ja henkilökunnan hyvinvoinnista huolehtiminen käytettävissä olevien resurssien puitteissa parantavat useimmiten hoidon laatua. Mikäli henkilökunta taas kokee olevansa etupäässä vahtivan ja ei-arvostavan hallinnoinnin kohteena, voi kadota pyrkimys tehdä työ hyvin.
Pyrkimys hyvään hoitoon edellyttää myös kokemusta oikeudenmukaisesta kohtelusta ja normaalissa oikeuskäytännössä pitäytymisestä, jossa ilmiantajan sana ei paina enemmän kuin syytetyn. Eli ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.
Ilmiantokulttuurissa katoaa uskallus antaa kriittistä palautetta työkaverille silloinkin, kun se olisi tarpeen.
Hallinnollisessa johdossa ja keskijohdossa voi soteen liittyvän organisaatiomuutoksen edessä syntyä myös pelko oman työpaikan katoamisesta ja reaktiivista hallinnoinnin lisäämistä sen osoittamiseksi, että kyllä me täällä olemme tehneet kaikkemme asioiden korjaamiseksi.
Voidaan kysyä, ajateltiinko kirjoittelussa G1-osaston potilaiden ja heidän omaistensa turvallisuuden tunteita. Tai mitä se tulee merkitsemään työntekijöiden rekrytoinnissa alalle.
Sanna Koskisen väitöskirjassa todetaan sen varmistamisen tärkeys, että alalle hakeutuu iäkkäiden hoitamiseen motivoituneita hoitajia. Kun iäkkäiden hoitaminen ei useimmiten houkuttele opiskelijoita, eikä vanhuspsykiatria ole psykiatrisen sankaruuden kenttää, voidaan kysyä, ketkä tätä työtä sitten jäävät tekemään. Kun sitä vielä joutuu tekemään kielteisen julkisuuden uhan alla.
G1-osaston kehitystä läheltä seuranneiden mukaan tilanne osastolla on viimeisten vuosien aikana mennyt itse asiassa myönteiseen suuntaan.
Viime keväänä henkilökunta on kuitenkin ollut kohtuuttoman lisäkuormituksen alaisena. Sen ovat tuottaneet kielteinen julkisuus ja sen mukanaan tuomat seurannaisilmiöt, erilaiset tarkastukset sekä osaston kokeneiden työntekijöiden siirto muualle niin, että osaston henkilökunta koostuu etupäässä nuorista sijaisista.
Jarmo Raivio kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 14/2016 oikaisun olevan laatujournalismin uljaimman ilmentymän. Hän totesi, että ”Tilanne on hankalampi, jos virhe on suuri. Esimerkiksi koko jutun kokoinen”.
Valviran tarkastuksessa G1-osastolla Markus Henriksson totesi, että valtaosalla G1-osaston työntekijöistä suhde työhön on asiallinen. Tämä on varsin myönteinen arvio verrattuna vaikkapa siihen, että Valviran tekemässä laajassa kartoituksessa vanhusten kaltoin kohtelu on työntekijöiden mukaan hälyttävän yleistä sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa hoitolaitoksissa.
Tämä valitettava asia ei ole kuitenkaan mikään uusi havainto. Esimerkiksi vanhusten ylilääkinnästä laitoksissa on kirjoitettu jo 1970-luvusta lähtien.
Tältä pohjalta voidaan arvioida, miten oikeudenmukaista oli nostaa G1-osasto häpeäpaaluun pitkäksi aikaa. Valtaosa vuosikymmeniä henkisesti kuormittavassa työssä kestäneistä G1-osaston työntekijöistä ansaitsee paremminkin kiitoksen työstään kuin julkisen leimaamisen.
Pertti Muurinen
psykologi, yksilöpsykoterapeutti vet, ryhmäpsykoanalyytikko, työnohjaaja
