Kotiäiti – kansantaloutemme suurin uhka?

Turun Sanomissa on viime päivinä kirjoiteltu pienten lasten kotihoidosta ja sen tukemisesta. Lasten kotihoidon tuen väitetään syrjäyttävän naisia työelämästä (TS 6.2.).

Turun Sanomien haastatteleman kansantaloustieteen tutkijan Tuomas Kososen mukaan kotihoidontuen ongelmana on se, että lapsia hoitaa kotona lähes poikkeuksetta äiti, joka näin tippuu työelämästä.

Lapsiaan kotona hoitaneista äideistä jopa 40 prosenttia päätyy työttömiksi, arvioi puolestaan sosiaalipolitiikan tutkija Tapio Rissanen.

Olen hämmentynyt. Kotihoidon tuki ei velvoita äitejä hyppäämään pois uraputkesta, mutta antaa mahdollisuuden pienten lasten vanhemmille – joko isälle tai äidille – hoitaa lapsensa halutessaan kotona.

Ymmärrettävästi kansantaloustieteen tutkija tarkastelee asiaa taloudellisesta näkökulmasta. Pienten lasten hoitojärjestelyt ovat kuitenkin jokaisen perheen henkilökohtainen asia, eikä niitä voi ikinä pohtia vain yhteiskunnan taloudellisen edun kannalta.

Lapsen etua ei voi mitata euroina. Samaan aikaan kun tutkijat esittävät jopa lasten kotihoidon tuen poistamista, vanhempia huolestuttavat päiväkotien suuret ryhmäkoot ja päiväkotien tilojen huono kunto.

Kasvatustieteiden kandidaatti Eva-Maija Harjunpää kirjoittaa pienten lasten vanhempien nimenomaan toivovan kotihoidontuen laajentamista myös yli kolmevuotiaisiin lapsiin (TS 9.2.).

Olen itse kolmen pienen lapsen äiti. Nuorin lapsistamme täyttää juuri vuoden, ja on kokonaan kotihoidossa. Hänestä Kela maksaa minulle kotihoidontukea 314,28 euroa kuukaudessa, josta verojen jälkeen käteen jää reilusti alle 300 euroa kuussa.

Kaksi isompaa lastamme on 11 päivää kuussa kunnallisessa päivähoidossa, koska opiskelen osa-aikaisesti. Heistä tukea ei makseta. Syy pienimmän lapseni kotihoitoon ei ymmärrettävästikään ole raha, vaan halu hoitaa pieni lapsi kotona.

Koen päiväkodin suuret ryhmät, melun ja rauhattomuuden haitalliseksi alle kolme–vuotiaan lapsen kehitykselle. Olemme mielestäni onnekkaita, kun pystymme elättämään perheemme pelkästään mieheni palkkatuloilla ja sillä pienellä tuella, jonka Kela minulle maksaa lapseni hoidosta.

Omat lapseni käyvät osa-aikahoidossa päiväkodissa siksi, että se mahdollistaa minun opiskeluni, eivät siksi, että he pääsisivät osalliseksi varhaiskasvatuksesta eivätkä ”jumiutuisi kotiin neljän seinän sisälle”, niin kuin Tampereen yliopiston tutkija Katja Repo pelkää kotihoidossa oleville lapsille käyvän (TS 6.2.).

Kaiken aikaa puhutaan, että alle kolme–vuotiaiden lasten kehityksen kannalta paras hoitopaikka on koti.

Miksi samalla kenelläkään tulee edes mieleen hävetä sitä, että Suomessa pienten lasten äitien työssäkäynti on OECD-maiden häntäpäässä? Meidänhän pitäisi olla ylpeitä, että suomalaiset vanhemmat osaavat ajatella kansantalouden sijaan omien lastensa parasta!