Kirjoittajavieras

Turku ja Rooma

Emil Anton
Emil Anton

Seitsemälle kukkulalle rakennettu Turku on Suomen Rooma – sen tehtävä on olla hengellinen ja kulttuurillinen pääkaupunki, sykkivä sydän, josta muut ruumiinjäsenet saavat elinvoimansa. Aurajoen vedet elävöittivät tänne kerran katolisen Tuomiokirkon piispanistuimineen, Aboa Vetuksen, akatemian ja kaiken sen historian aarteiston, josta lukuisat museot kertovat ja todistavat.

Kustaa Vaasan aikana tapahtui kuitenkin vahingollinen välirikko Turun ja sen universaalin esikuvan Rooman välillä. Kuninkaan toteuttaman reformaation syyt eivät olleet teologisia eivätkä motiivit kristillisiä. Valtio, joka oli olemassaolonsa ja perintönsä velkaa kulttuurin rakentaneelle kirkolle, ryösti nyt kirkolta kaikki sen aarteet omiin tarkoituksiinsa. Katolisen uskon edellä kirkoista puhdistettiin pois kulta ja hopea.

Teologisena tekosyynä käytettiin Lutherin ajatusta siitä, että Rooman paavi oli viimeisten aikojen Antikristus. Jos tämä olisi pitänyt paikkansa, ero Rooman hirmuvallasta olisi tietysti ollut oikein. Maailmanloppua ei ole kuitenkaan tullut, eikä maailmanhistoria ole koskaan nähnyt ”luterilaisempaa” paavia kuin nykyinen saksalainen Benedictus XVI.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Katolinen kirkko Suomessa ei myy aneita vaan laulaa luterilaisia virsiä, tunnustaa yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta yksin armosta uskon kautta Kristuksen tähden, viettää messua kansankielellä, nauttii ehtoollisen molemmissa muodoissa – kyllä vain, asiat ovat kunnossa. Pedofiilejäkään meillä ei ole.

n

Kun Teemu Sippo vihittiin viime syksynä historiallisessa Tuomiokirkossa Helsingin katolisen hiippakunnan piispaksi, pitkänkin matkan tehneitä ihmisiä jouduttiin jättämään täpötäyden kirkkorakennuksen ulkopuolelle. Kun Kari Mäkinen vihittiin samaisessa paikassa Turun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispaksi, kirkkosalissa oli tyhjiä paikkoja. Ensin mainitussa tilaisuudessa kirkkokansa puhkesi messun loppupuolella raikuviin aplodeihin – jälkimmäisessä tunnelma oli synkkä: mustia pukuja, vakavia kasvoja.

Suomen kirkko ei ole noususuhdanteessa, vaikka se kuinka yrittää miellyttää suurta enemmistöä mukautumalla yhteiskunnan moraalisiin toiveisiin. Tuomiokirkon Pormestarin kuorin seinällä oleva keskiaikainen krusifiksi sisältää puhuttelevan viestin Suomen kirkollisesta tilasta: Kristus ilman käsiä. Kirkon korkealle kohoavan tornin kivet huutavat katolista uskoa, sen kellot soittavat sitä, Tuomiokirkkosillalla liehuvat vaakunat tervehtivät ”AM”, Ave Maria.

Milloin tämä epäoikeutettu eksiili loppuu, milloin Turku on jälleen yhteydessä sille elämän antaneeseen äitikirkkoon? Eikö olisi jo sen aika, että Aurajoki ja Tiber alkaisivat jälleen kerran virrata samaan suuntaan?

Kirjoittaja on teologian maisteri, humanististen tieteiden kandidaatti, Turussa kesää viettävä katolilainen.