Anna Kareninan uudet vaatteet eivät säväytä

Suurin odotuksin saavuimme Turun Kaupunginteatteriin 13.3. katsomaan Tolstoin näytelmää Anna Karenina. Se, että yleensä olimme siellä, tuntui jo saavutukselta koska kevään kaikkien näytäntöjen sanottiin olevan loppuunmyydyt.

Ainoaksi vaihtoehdoksi saimme paikat yläkatsomon viimeiseltä riviltä. Näkymät osoittautuivat varsin rajallisiksi koska näyttämökuva oli rakennettu suurta katsomoa varten. Kaikki se, mitä tapahtui näyttämön etuosassa, jäi näkemättä. Parvekkeelta suurimman osan ajasta sai katsoa vain tyhjää, mustaa näyttämön takaosaa.

Sitä vastoin kuuluvuudessa ei ollut valittamista. Vuorosanat esitettiin suorana huutona, valitettavasti niin nopeasti ettei niitä aina ehditty ymmärtää. Sanojen artikulaatio oli hukassa suurimman osan ajasta. Humalaista puhetta esittävää örvellystä emme näissä puitteissa osanneet odottaa. Rajua, mutta mautonta ja tympäisevää. Samaa voisi sanoa seksuaalisia tarpeitaan tyydyttävistä henkilöistä tanssikohtauksessa, sekä lukuisista kohtauksista, joissa naiset esiintyivät paljain rinnoin. Tällaisia kohtauksia oli niin monta että niihin vähitellen kyllästyi.

Ajallisesti väkisin jatkettua esitystä olisi saatu huomattavasti lyhennettyä karsimalla näitä tehonsa menettäneitä toisintokohtauksia.

Anna Karenina ei siis meitä näytelmänä kovin paljon viehättänyt. Myönnettäköön, että tulimme teatteriin viihtyäksemme. Odotimme Tolstoin teosta mukailevaa näytelmää ja siinä petyimme raskaasti. Tolstoi olisi kääntynyt haudassaan, jos olisi nähnyt raiskatun teoksensa, modernisoituna.

Ilmeisesti pettyneitä oli meidän lisäksi monta muuta katsojaa, yleisöä oli poistunut yläkatsomosta jo ennen toisen näytöksen alkua ja loppukohtauksen aikana kännyköiden valot vilkkuivat kuin kiiltomadot. Tätä Garbon elokuvasta (1935) ikimuistoiseksi jäänyttä kohtausta olisi voinut visuaalisesti toteuttaa niin, että yleisön ajatuksiin olisi mahtunut muutakin kuin ”milloin loppuu?”