Hilkka Pulli
Vanhusten asioista on julkisuudessa puhuttu viime vuosina paljon. Niin lehdistö kuin muut tiedotusvälineetkin ovat kantaneet huolta siitä, miten heitä hoidetaan laitoksissa. On valotettu asiaa useista näkökulmista, muun muassa iltapalan syöttämisestä vanhuksille jo varhain iltapäivällä, kun kukaan ei ehdi sitä heille illalla tarjota. Ja on tuotu esille myös liikuntakyvyttömiä vuodepotilaita piinaava vaippojen käyttö. Vaikka vanhus kykenisi toimittamaan asiansa muutenkin, hänelle puetaan vaippa, koska henkilökuntaa ei alusastian tuomiseen riitä.
Puutteita tältä saralla löytyy siis yllin kyllin. Missä siis mättää? Mihin rahat niin valtion kuin kuntienkin kassoista hulahtavat niin liukkaasti, ettei vanhuksille tahdo jäädä mitään? Eikö kunniavelka koko ikänsä yhteiskunnalle veroja maksaneille ihmisille olekaan sitä, että heistä pidetään hyvää huolta sitten, kun he itse eivät enää siihen kykene?
Sydän karrella näitä asioita pohtii moni. Mutta vaikka kuinka yrittäisi kantaa korsiaan kekoon, onko siitäkään tarpeeksi apua, monet kyselevät. Vastuuta vanhustenasioissa kun on alettu liiaksi kumota sekä heidän omille että heidän omaistensa hartioille. Mutta eihän suomalainen perhemalli edes sisällä sukupolvien ketjua? Eikä yhteiskunta mitenkään tue tällaisen perhemallin toimimista.
Asiahan ainakin taloudellisen tuen osalta taitaa olla niin, että kunkin samaan talouteen kuuluvan henkilön tulot lasketaan yhteen, ja jos ne ylittävät tietyn rajan, jäävät etuuden ainakin jonkin kohdalla saamatta. Jo tästäkin syystä jokaisella suomalaisella pitää olla oma talous.
Mutta miten yksinäiset vanhat ihmiset pärjäävät kotonaan? Kun puoliso on kuollut ja lapset muuttaneet toiselle paikkakunnalle, ei ole ketään, jolta voisi apua ilman palkkaa pyytää. Jo tieto tästä, yksinäisyyden lisäksi, voi joillekin olla ylivoimaisen raskas taakka kantaa.
Järkytyin kuullessani tuttavaltani, että nykyisin hyvin monet vanhukset ovat alkaneet käyttää alkoholia ensiavuksi näihin vaivoihin. Ja että erittäin monet ovat myöskin päättäneet itse päivänsä samasta syystä. Kun kukaan ei ole heistä enää välittänyt! Kukaan ei ole tullut kysymään, kuinka sinä voit? Tai, koska olet viimeksi syönyt? Oletko yhtään jaksanut käydä ulkona, löytänyt henkireikää ajatustesi keskelle?
Turussa Lyhty välittää vanhuksista. Niin myös Poiju, jos sinne saakka jaksaa taivaltaa. Ystäväni kertoi löytäneensä Poijusta mieluista seuraa ja rientoja lähes jokaiselle viikonpäivälle. Yhteisiä retkiä tehdään milloin seurakunnan järjestämiin lomakohteisiin milloin taas naapurikaupunkiin. Niin kauan mun kelpaa, kun jaksan vielä mennä, hän nauroi. Mutta kuka musta sitten välittää, kun en petiltäni enää nouse? Sukulaisia ei kaupungissa asu, onneksi sentään on hyviä naapureita. Heille voi soittaa koska vain, ja jos en soita, he soittavat.
Kirjoittaja on kirjailija, Lyhdyn vapaaehtoinen opintopiirin ohjaaja.
