Valtiotieteiden tohtori, filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoittaa 18.2. TS:ssa otsikolla "Uusin vuorisaarna". Uuden Testamentin pääsisältö ja samalla Jeesus Nasaretilaisen missio maailmassa ihmisenä - lihaksi tulleena Jumalana - on todellakin lähimmäisenrakkaus. Tämä on ytimekkäässä muodossa kirjoitettu muun muassa roomalaiskirjeessä: ''Sillä nämä: "Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse", ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" '' (Rm 13:9).
Paavali opettaa avioliitosta Efesolaiskirjeessään seuraavasti: ''Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä.'' (Ef 5:28-32). Tästä kohdasta käy selvästi ilmi lähimmäisenrakkauden sovellus miehen ja naisen välillä.
Jumalan asettama avioliitto on perusta, joka mahdollistaa sen, että mies ja nainen lisääntyvät ja kasvattavat tasapainoisia lapsia. Perheiden rikkonaisuuden hedelmää saamme tänä päivänä katsoa läheltä. Elämä jatkuu, vaikka olemme sääntökirjaa rikkoneet. Kärsimystä vain on enemmän. Aviorikoksen tunnustaminen on kova paikka. Totuuden käsittely vaatii valtavasti voimia, eivätkä kaikki ihmissuhteet sitä kestä. Jos virhe on päässyt tapahtumaan, on sen katuminen kuitenkin mahdollista. Voimia se vaatii, mutta kannattaa varmasti. Pakoon juokseminen on huonompi ratkaisu. Sitä kokeilivat jo Aatami ja Eeva paratiisissa. Ja pakomatka jatkuu yhä.
Papin asemasta Raamattu kirjoittaa yksiselitteisesti: ''Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies'' (1 Tim. 3:2-5). Piispa on seurakunnan kaitsijoiden esimiehenä esimerkki. Hän on kuitenkin myös ihminen, joka voi tehdä virheitä. Virheen tehneen seurakunnan kaitsijan on syytä tehdä omat johtopäätöksensä niin kuin piispa Ilkka Kantola viime viikolla esimerkillisesti teki. Hän on tässäkin tilanteessa edelleen kristitty ja hän saa virheensä anteeksi, kun pyytää sitä Jeesuksen nimessä. Seurakunnasta häntä ei tämän perusteella kukaan erota eikä hän ole muille ihmisille mitään velkaa.
Filosofi Ollila kirjoittaa myös siitä, kuinka julkisuuden henkilöt ovat iltapäivälehtijulkisuuden kautta ottaneet pappeja keskeisemmän esikuva-aseman elämässämme. Tämä on täyttä totta. Nyt kirjoitan kuitenkin jotain, mitä harvoin näkee lehdessä. Apostoli Pietari kirjoittaa seuraavasti: ''te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto" '' (1 Piet. 2:9). Pietari osoittaa nämä sanat Vähä-Aasian vainotuille seurakuntalaisille. Siis "tavallisille taatelintallaajille", jotka olivat pakanakansaa - niin kuin mekin. Jos kutsumme itseämme kristityiksi, kuulumme tähän papistoon ja meillä on papiston valtuutus. Samalla meillä on myös papiston vastuu. Tämä tarkoittaa suomen kielellä sitä, että jokaisella esimiehellä on "seurakunnan kaitsijan" vastuu. Ja jokainen toimitusjohtaja on yrityksensä piispa. Julkkikset ovat myös johtajan vastuussa. Jos meillä on usko, meillä on myös vastuu alaisistamme. Milloinkohan näemme Suomessa julkisuudessa ensimmäisen liikkeenjohtajan, joka eroaa tehtävästään sen perusteella, että hän on ollut uskoton tai tehnyt muuta syntiä?
Kirkko ei ole rakennus eikä instituutio. Sana kirkko on englannin kielellä church. Sana tarkoittaa seurakuntaa - siis meitä uskovia ihmisyksilöitä yhdessä. Se ei tarkoita ruumishuonetta, niin kuin nykyisessä uskonnollisesta keskustelusta ja kirjoittelusta voisi päätellä. Eikä kristinusko ole uskonto, vaan sinun henkilökohtainen suhteesi Jeesukseen. Se on olennaista.
Liputan avioliiton ja eheän perheyhteyden puolesta. En siksi, että olisin sinua parempi tai pyhempi, vaan siksi, että tulevat sukupolvet olisivat meitä parempia. Ja että Suomen tulevaisuus olisi valoisa. Meidän on hyvä pitää toisia parempina kuin itseämme - ihan oman mielenterveytemme takia.
Tämän kirjoituksen raamatuntekstit ovat vanhasta 1933/1938 kirkkoraamatusta.
Markku Tuomola
Kauppatieteiden maisteri, Paimio
