Työsuorituksen arviointi on tullut työpaikoillemme. Nyt jokainen saa arvion siitä, mitä on tehnyt ja tekemättä jättänyt. On mielenkiintoista nähdä, johtaako työpanoksen henkilökohtainen arviointi työmotivaation ja sitoutumisen lisääntymiseen, vai onko seuraus päinvastainen. Arvioinnin tarkoituksena on kilpailuttaa työntekijöitä ja vaatia heiltä näin lisää tehokuutta.
Jatkuva kilpaileminen aiheuttaa kuitenkin monille ahdistusta, pelkoa ja riittämättömyyden tunteita. Kilpailuun perustuva kulttuuri johtaa helposti neuroottiseen persoonallisuuden kehitykseen. Neuroottisen ihmisen on pakko jatkuvasti vertailla itseään muihin. Hänelle ei riitä, että hän on hyvä, vaan hänen pitää olla ainutlaatuinen. Entä johtaako kilpailu henkilökohtaisista palkanlisistä työntekijöiden väliseen kateuteen, sillä raha on tunnetusti voima, joka saa kilpailuhenkiset ihmiset liikkeelle.
Koska minutkin arvioitiin, ihmettelin henkilökohtaisen työsuorituksen arviointilomaketta. Kuusiportainen lomake on laadittu venyttämällä juuri tuota ainutlaatuisuutta korostavaa laitaa. Työstä suoriutuminen (työn laatua, ammatin hallintaa ja muita taitoja) arvioitiin seuraaviin luokkiin: 1) työntekijä tarvitsee tukea, 2) työntekijän toiminta on tavoitteiden mukaista, 3) toiminta on tavanomaista tavoitteellisempaa tai taitavampaa, 4) toiminta on hyvin tavoitteellista tai taitavaa, 5) toiminta on erinomaisen tavoitteellista tai taitavaa sekä 6) toiminta on poikkeuksellisen tavoitteellista tai taitavaa. Itse asiassa vain kohta, "toiminta on täydellistä", puuttuu.
Työssä jaksamisesta käydyn keskustelun perusteella on ristiriitaista, että "tarvitsee tukea" -vaihtoehto on kaikkein heikoin. Me kaikki tarvitsemme tukea, eikä sitä työelämässäkään pitäisi hävetä.
Ihmettelin myös, että vielä pitkän työuran jälkeen minua arvioidaan kuin lasta, jonka esim. päiväkodissa todetaan selviytyvän itsenäisesti pukeutumisesta, mutta tarvitsevan tukea vesassa asioidessaan. Entä olisiko asteikon negatiiviseen päähän sopinut jonkinlainen "olet heikoin lenkki" -vaihtoehto ja pitäisikö "tarvitsee tukea" -luokkaan sijoitetun työntekijän itse ymmärtää irtisanoutua.
Luulen, ettei asteikon äärilaitoja juurikaan käytetä, joten näin asteikossa heikoimmin sijoittuvien työntekijöiden toiminta on "tavoitteiden mukaista". Tekeekö arviointi ns. tavallisista työntekijöistä jonkinlaisia "sympaattisia mitättömyyksiä", joiden juuri ja juuri katsotaan selviytyvän tehtävistään.
Työelämää hallitsee entistä enemmän "tulos tai ulos" -mentaliteetti. Helpoin tapa hallita ihmisiä on luokitella heidät tällaisilla näennäisobjektiivisilla asteikoilla. Antamalla luokille numeroarvoja työnantaja voi vertailla keskenään tulosyksiköitä, työyhteisöjä ja osastoja. Kyse on "inhimillisen pääoman" arvioinnista, joka jo tällä hetkellä USA:ssa nostaa pörssiyhtiöiden arvoa. Arvioinnissa jokainen saa "ansionsa mukaan", joten arvioitsijan tehtävänä on vain pitää huolta, etteivät sellaiset työntekijät saa hyviä arvioita, jotka eivät niitä ole ansainneet. Mikäli huonon arvion saanut työntekijä valittaa kohtelustaan, on hän ammattitaidottomuutensa lisäksi myös huono häviäjä.
Yksisuuntainen työntekijöiden arviointi yksilöi työyhteisön ongelmat kasaten ne yksilöiden harteille. Näin ongelmat ei enää koske johtamista, työyhteisöä tai -ympäristöä, vaan ne nähdään seurauksena työntekijöiden ammattitaidottomuudesta. Ei siis ole ihme, että työelämäämme hallitsee työuupumus, masennus ja riittämättömyyden tunteet, sillä se, mistä puhutaan on rajussa ristiriidassa sen kanssa, mitä tosiasiassa tehdään.
Leena Lehtonen Luottamusmies Turun kaupungista
