Kun paraskaan kielitaito ei riitä
Vanha hokema sanoo, että "ei riitä kieli, pitää tuntea myös mieli". Tämä tuli mieleeni, kun eräänä keskiviikkona katseli tv:ssä kannanottoja EU:n tulevaisuuskonventin tapahtumiin. Puhuttiin suurvaltojen antaneen periksi eräissä tärkeissä kohdissa. Oli ilmeistä, että he eivät tunne ranskalaista mieltä, eikä presidentti Giscard d'Estaingin ylimyksellistä luonteenlaatua nähdä sovittu asia erilaisena kuin muut ja työskennellä viimeiseen asti saattaakseen oman mielipiteensä sopimukseen. Tätä voisi kutsua veren arabialaiseksi kulttuurin osaksi.
Tuskin kukaan uskoi, että lopullista saatekirjelmää allekirjoitettaessa sen teksti olisi erilainen kuin se, mistä on aiemmin sovittu. Varsinkin pääministeri Vanhanen oli sitä mieltä. Väärin meni, sillä siihen oli tullut "kuningas Valery ensimmäisen" puumerkki. HVK tulee, mutta saatekirjelmän tekstiä ei enää paljoa muuteta. Eikä missään tärkeässä kohdassa.
Esko Antola on oikeassa. Muutosten aika olisi ollut viime syksynä, mutta silloinen pääministeri Lipponen, jolle asia kuului, oli toista mieltä ja halusi keskittyä tuleviin vaaleihin ja omaan itseensä. Hän onnistuikin tiedetyllä tavalla. On turha itkeä maahan kaatunutta maitoa. Ehkä joskus tulevaisuudessa kansainvälisissä neuvotteluissa on asioista perillä olevat suomalaiset ja heillä myös poliittinen valtakirja tehdä päätöksiä. Ranskalaisen kansalaisen mieltä ei yliopistojen kielitunneilla opeteta. Sen oppii vain elämällä Ranskassa silmät ja korvat auki ja oma mieli vastaanottotilassa.
EU:lla ei ole kuin yksi tie ja se on liittovaltio. Hatara valtioiden liitto ei kestä realiteetteja. Siihen nytkin tähdätään, hitaasti ja pimennetyin lyhdyin.
Harry Lehtonen
