Heikki Niittymäen Kesällä kerran -pakina: Ei tullut putkareissua!
Elettiin kesää 1957, olin varusmiehenä Hyrylän varuskunnassa viestipatterin radistina. Pääsin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi, mikä oli hauskaa se. Kotini oli silloin Loimaalla ja kun loma loppui maanantaina klo 06.00 paluumatkalle piti lähteä jo sunnuntai-iltana.
Kaksi naapurin poikaa olivat töissä Loimaan Shell-huoltamolla ja poikkesin siihen ennen junan lähtöä. Huoltamon parkkipaikalla oli kaksi Auramaan kiitolinja-autoa jotka menivät Helsinkiin. Tämä naapurin poika tarkoitti hyvää ja käski kysyä pääsisinkö kiitolinjojen kyydissä Helsinkiin, koska sinne piti kuitenkin mennä. Miksi turhaan vähiä varusmiehen rahoja tuhlaat junalippuun, sanoi naapurin poika. Kysyin asiaa ja pääsin kyytiin.
Kaikki meni hyvin Hiidenvedelle asti. Menimme kahville, toinen auto poikkesi Pusulan pappilaan viemään kirkkoherran ostamaa antiikkikaappia. Kahvilla ollessamme tarjoilijatyttö tuli pyytämään Auramaan auton kuljettajaa puhelimeen, sieltä tultuaan hän sanoi: - Kaveri on jäänyt Pusulan pappilan pihaan kiinni, meidän pitää mennä auttamaan sitä.
Lähdimme sinne ja siellä se toinen auto oli kappojaan myöden upoksissa pihalla, kuski oli jo ehtinyt keventämää kuormaa purkamalla silakkalaatikoita pois auton takaosasta. Ei muuta kuin tämä "meidän auto" vetämään sitä toista. Ennen hinaamista kannettiin puuhuoneen päässä olevasta pinosta halkoja pyörien alle ja eteen.
Kello oli jo aika lähellä puoltayötä ja kirkkoherra ja varmaankin kanttori tulivat jostakin iltatilaisuudesta kotiin ja automiehet heittivät halkoja auton pyörien alle ja kirosivat. Kirkkoherra oli kovasti kauhuissaan ja sanoi: - Nyt tämä piha on taas tällainen ja juuri viime syksynä se uusittiin.
Lopulta saatiin auto kovalle maalle ja nyt piti kantaa silakkalaatikot takaisin auton takaosaan. Arvata voi miltä tykkimiehen vaatteet sen jälkeen näyttivät, kun silakkainen paksu lieju valui laatikoista syliin.
Sitten lähdettiin ajamaan taas kohti Helsinkiä. Tämän auton kuljettaja missä alkuun olin käski minun siirtyä toiseen autoon, sillä se menisi aamulla Hyrylän ohi. Siirryin siihen ja niin jossakin vaiheessa oltiin Helsingissä. Siellä kuljettaja sanoi: - Jää sinä tänne autoon nukkumaan, minä menen kämpille, saan siellä nukuttua hetken ja samalla jotain suuhuni aamulla. Lähdetään sitten aamulla niin, että ehdit ennen kuutta kasarmille.
Kyllä hytissä nukkua yritin, mutta murhe siitä tuleeko kuljettaja autolle aikanaan, voitti unentarpeen. En tiennyt yhtään missä päin Helsinkiä olin, ja mitä hyötyä siitä olisi ollut. Jos minulla olisi ollut rahaa olisin silloin heti - kun kuski lähti - ottanut taksin ja ajanut Hyrylään, mutta rahaa ei ollut. Kyllä mielikuvissani olin jo putkassa, niin varmana sitä pidin.
Jossakin vaiheessa alkoi auton oven takaa kuulua avaimen rapinaa ja niin aikaisin, että en enää ollut aivan varma putkaan joutumisestani. Niin lähdimme ajamaan, katsoin jatkuvasti kelloa ja olin hermona. Lopulta pääsimme Hyrylään, hyppäsin pois autosta, kiitin kuljettajaa ja sitten kiireesti puolijuoksua kasarmille.
Tarkkaan oli kuski ajan laskenut, sillä olin patterin päivystäjän pöydän luona klo 5.50. Nyt vasta todella uskoin, että putkareissua ei tullut. No kokemus se oli tämäkin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva maskulainen teollisuustoimihenkilö.
