Presidentti Urho Kekkosen ja Sdp:n välisiä suhteita koskeva Lasse Lehtisen väitöskirja "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on mielenkiintoinen esimerkki poliittisia tapahtumia koskevien tieteellisten tulkintojen riippuvuudesta tutkijan poliittisesta taustasta ja asennoitumisesta kohteeseen. Lehtinen sanoo tulleensa joistakin asioista Kekkosen elämäkertateoksia laatineen Juhani Suomen kanssa erilaisiin johtopäätöksiin, vaikka kumpikin nojasi osittain samoihin asiakirjoihin.
Tavanomaisen luonnontieteellisen ajattelun kannalta tämä eroavuus voi tuntua arveluttavalta, mutta niin sanotun tulkitsevan tutkimuksen näkökulmasta ei ole yllättävää, että tutkijoiden tulkinnat ovat erilaisia.
Juhani Suomi suhtautuu teoksensa kohdehenkilöön ymmärtävästi ja näyttää samalla sivuuttaneen vähällä huomiolla tämän luonteen pimeän puolen. Näin menetellen tutkija ei kuitenkaan ole saanut täysipainoista kuvaa Kekkosen toiminnasta, sillä ihmisen luonteen kokonaisuus heijastuu väistämättä hänen tekoihinsa ja niiden motiiveihin.
Urho Kekkosta pidettiin melko yleisesti häikäilemättömänä pelurina, mitä luonnehtii osuvasti aikalaisten puhe "Kekkosen konsteista". Kekkosesta on myös sanottu, että hän oli "sutki" mies. Nykysuomen sanakirjan mukaan se tarkoittaa juonikasta, ovelaa ja "liukasta" henkilöä.
Lasse Lehtinen tuo esiin myös nämä piirteet ja niiden heijastaman itsekkään valtapolitiikan. Kekkosen luonteen pimeä puoli ja siihen liittyvät ajoittain hillittömät elämäntavat eivät ole täysin yksityisasioita, sillä ne esimerkiksi selittävät ainakin osittain sen, että monet nuhteettomat poliitikot eivät voineet koskaan hyväksyä Kekkosta tämän kiistattomasta lahjakkuudesta huolimatta.
Juhani Suomi näkee lähes kaikissa Kekkosen toimissa ensisijaisesti isänmaan etua vaalivan valtiomiehen, jota vain neuvostovastaiset ääriainekset vastustivat. Kekkonen oli tunnetusti teräväsanainen vastustajiaan kohtaan. Niinpä hänellä oli taipumus leimata nämä päiväkirjassaan ja myllykirjeissään hyvin karkealla tavalla. Kekkosen suorasukaiset arviot muista poliitikoista näyttävätkin jossakin määrin heijastuneen Suomen teoksiin. Lukija ihmettelee monesti, miten kuvatunlaisia "tunareita" pääsi pesiytymään maamme poliittiseen eliittiin.
Lehtinen kuvaakin näiden ja monen muun poliitikon toimintaa selvästi ymmärtävämmässä valossa kuin Suomi. Esimerkiksi Rafael Paasio ei ollutkaan neuvostosuhteissaan yksiselitteisesti kömpelö, vaan hän yritti isänmaallisena miehenä estää venäläisten vaikutuksen maamme sisäpolitiikkaan. Tosin hänen voimansa eivät tähän riittäneet, kun häntä vastustamassa oli jopa oma presidentti. Vastaavasti Lehtinen kuvaa Johannes Virolaisen huomattavasti ymmärtävämmin kuin Suomi.
Urho Kekkosessa oli myös valoisa puolensa. Hän ajatteli omalla tavallaan isänmaan etua mm. lähentäessään maatamme varovaisesti länteen, hoitaessaan taitavasti talouspolitiikkaa venäläisten kanssa ja torjuessaan selvästi maallemme vahingollisia yhteistyöehdotuksia.
Kekkonen ymmärsi syrjäseutujen vähävaraisia ja oli yleensä uskollinen ystävilleen. Hän oli halutessaan loistava seuramies ja armoitettu humoristi. Hän antoi hyvin paljon anteeksi todellisina ystävinään ja kannattajinaan pitämilleen.
Kuvaavaa Juhani Suomen myötäsukaiselle asennoitumiselle teostensa päähenkilöön on hänen näkemyksensä, että Kekkonen ei ajatellut päiväkirjojensa tulevan koskaan julkisuuteen. Todennäköiseltä kuitenkin vaikuttaa, että näin merkittävässä asemassa ollut valtiomies, joka huolellisesti arkistoi kaikki paperinsa, ei voinut ajatella näin naivisti.
Luultavasti hän jätti historian tuomiota ajatellen muitakin arkaluonteisia asioita kuin noottikriisiä koskevat kommentit kirjaamatta päiväkirjaansa.
Suorasukaiset arviot vastustajista jäivät hänen "kostonaan" jälkipolvien ihmeteltäväksi. Tosin ne kertovat hänestä itsestään enemmän kuin kohteistaan.
Kiistatta merkittävää valtiomiestämme Urho Kekkosta ja hänen valtakauttaan koskeva tutkimus ilmeisesti jatkuu ja samalla tulkinnat täsmentyvät. Koskaan Kekkosesta ei kuitenkaan tulla saamaan lopullista, yksiselitteistä kuvaa: hänessä oli liikaa vastakkaisia särmiä.
Tutkijan valinnat ja niiden taustalla piilevä tunnepohjainenkin asennoituminen Kekkoseen tulee aina vaikuttamaan lopputuloksiin, mutta nyt nähdyt tunteenomaiset kannanotot vähenevät ajan myötä. Tunteet ovat sinänsä erottamaton osa ihmisen toimintaa tieteessä, politiikassa ja arkielämässäkin, mutta niille ei tulisi antaa yliotetta realismiin tähtäävästä harkinnasta.
Pekka Pihlanto Professori
Turun kauppakorkeakoulu
