Päivä "elämää"
Olen nyt 79-vuotias. Syntymäpäivä oli eilen. Sen tietää noista ruusukorteista pöydällä. Lapset lähettivät. Juhlitaan sitten vuoden päästä paremmin mamman ympyriäisiä. Ei silti, että olisin niin juhlatuulella ollut, mutta olisi ollut kiva, jos edes joku niistä olisi käynyt. Vaikka tulee se kesä ja joku voi viedä kotona käymään tai ulos.
Mielikuvituksissa kuljen ulkona ja linnut laulavat. Oikeasti en ole kävellyt enää moneen vuoteen kulumien takia. En pysty kääntämään kylkeäkään. Nyt olen ollut hereillä kolmesta lähtien, kun yöhoitajat kävivät kääntämässä vasemmalle kyljelle. En saa oikein oltua vasemmalla kyljellä. Ottaa sydämestä.
Tänään on torstai, vatsantoimituspäivä. Kello tulee viisi ja kohta hoitaja tuo sen puikon. Vatsa ei muuten toimi, hän sanoo. En ole enää pannut vastaan. Se on siistimpää niin. Kai.
Minä en ole viitsinyt puhua enää mitään, ei ole asiaakaan. Ennen yritin sanoa, että koettaisin nousta itse kelkan varassa. Se sattuisi vähemmän. Se vie vaan niin paljon aikaa ja minusta on tullut kovin kömpelö ja hidas. En sano ääneen, että sattuu.
Torstai on toivoa täynnä sanotaan. Toisipa tämä torstai muutoksen: joku, jolla ei ole kiire mihinkään, istuisi vuoteeni viereen, katsoisi silmiin ja ottaisi vaikka käteni käteensä. Sanoisi, että tänään voidaan laulaa yhdessä! Lauletaan kaikki laulut. Hartaat sävelet ja hauskat renkutukset. Sitten me nauraisimme yhdessä. Meillä ei olisi kipuja kummallakaan!
Vaan tämä torstai on samanlainen kuin kymmenet edelliset. Vuodepesu. Kuiva vaippa, niin kuin vauvalle. Istumaan tuoliin. Päivälepo, vaipan tarkistus. Toisinaan uusi istuminen kuuteen asti. Iltapala ja nukkumaan. Unilääke annetaan myöhemmin, että sitten nukun varmasti yöllä.
Miksi tämän täytyy jatkua aina vaan. Päivästä toiseen, viikosta toiseen. Tulisipa pian se päivä, kun kävelen taas. Saan istua tai maata, jos huvittaa. Saa taas laulaa! Saa tavata ystäviä.
Enemmän ihmisiä ihmisiä varten
