Kiihtyvän Irakin-kriisin mielenkiintoisin rintama ei maailmanhistoriallisessa mittakaavassa olekaan Lähi-idässä, Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä tai edes talousmaailmassa. Kiinnostavin rintama on nimittäin rakentunut globaalin pasifismin ja perinteisen väkivaltapolitiikan välille.
Vaikuttaa siltä, että vihdoin ollaan astumassa aikakauteen, jossa ihmiskunnan ja kaikkien kansojen enemmistöt saavat äänensä kuulumaan vallan sokaisemien johtajiensa yli. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että sodan aloittamisen kynnys kasvaa nimenomaan siksi, että rauhan kannatus on niin ylitsevuotavan suurta ja yhtenäistä. Sodan kannattajat ovat leimautumassa siksi, miksi heidän olisi pitänyt leimautua jo vuosisatoja sitten - ihmiskunnan vihollisiksi.
Eri puolilla maailmaa tapahtuvat mielenosoitukset (Helsingissäkin vihdoin 15.2.) ja vaikkapa Irakiin matkustavat länsimaiset ihmiskilvet ovat horjuttamassa sodan legitiimisyyttä. Euroopan ja varsinkin Suomen olisi nyt oiva tilaisuus kerrankin taistella todellisten voittajien puolella.
Peräänkuulutan maamme johdolta selkeämpää kannanottoa väkivaltaa vastaan. Tosin keskiviikkona televisiossa nähty kolmen pääpuolueemme johtajan vaaliväittely ei luvannut hyvää. Pääministeri Paavo Lipponen sai Ville Itälältä ja Anneli Jäätteenmäeltä hiljaisen hyväksynnän pukiessaan sanoiksi muuallakin julkisessa keskustelussa julkitulleen näkemyksen, jonka mukaan sota voidaan tottakai heti aloittaa, jos todisteita Irakin joukkotuhoaseista saadaan ja mikäli muut keinot eivät tuo tulosta. Onko todella näin?
Onko sota missään tapauksessa oikeutettu? Voisiko joku asiantuntija kertoa mihin perustuu se suuri totuus, että esimerkiksi Irakilla ja Pohjois-Korealla ei saa olla joukkotuhoaseita, mutta esimerkiksi länsimailla saa olla. Terrorismin uhka ei riitä selitykseksi tasa-arvoon ja monipuolisuuteen tähtäävässä maailmassa.
Niin tai näin toivon hartaasti, että minun sukupolveni voi aikanaan muistella lastenlapsilleen talvisotien sijaan urheata taisteluaan rauhan puolesta - rauhan asein.
Harri Carlson
