Suomen naiset saavuttivat äänioikeuden toisina maailmassa vuonna 1906. Sen jälkeen vaadittiin ankara kamppailu, jonka tuloksena naisilla tunnustettiin olevan miesten kanssa tasa-arvoiset oikeudet kaikilla yhteiskunnan aloilla, niin opiskelussa, työelämässä, kuin parisuhteessakin. Tällä hetkellä Suomi on maailman johtavia maita, jos laskentaperusteeksi otetaan Arkadianmäellä istuvien naisedustajien määrä. Kahdestasadasta edustajasta seitsemänkymmentäkaksi on naisia, joiden joukossa on myös ministereitä ja eduskunnan puhemies. Meille on myös saatu pitkään odotettu ensimmäinen naispresidentti.
Tämän joukon luulisi kykenevän valvomaan myös naisten tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassamme. Toisin on kuitenkin käynyt, sillä tämän eduskunnan toimikaudella on yhä enemmän heikennetty hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Nämä leikkaukset ovat koskettaneet lähes kaikkia suomalaisia, mutta erityisen suuri vaikutus niillä on ollut naisten asemaan ja mahdollisuuksiin.
Toki on edelleen niin, että naisten koulutustaso on jatkanut kasvuaan, mutta mahdollisuudet jatkaa opiskelujen jälkeen työelämässä ovat heikentyneet. Opiskelen itse Turun ammattikorkeakoulussa ja terveydenhuollon yksikön käytävillä näkee päivittäin sen, että suurin osa tulevista sairaanhoitajista ja muista hoitoalan työntekijöistä on edelleen naisia. Mihin nämä opiskelijat työllistyvät tulevaisuudessa, kun hallitus on eduskunnan tuella koko ajan vähentämästä terveydenhuollon rahoitusta?
Entä kuka käytännössä jää kotiin hoitamaan lapsia, kun kunnalliseen päivähoitoon ei enää ole asiaa? Tähän asti suomalaiset naiset ovat olleet yhdessä Pohjoismaisten sisartensa kanssa maailman huippuluokkaa työssäkäynnin suhteen.
On katsottu, että molemmilla vanhemmilla on oltava mahdollisuus itsenäiseen toimeentuloon, niin avo- kuin avioliitossakin. Erityisesti yksinhuoltajaäideille päivähoitopalvelut ovat välttämättömyys. Tulevaisuus näyttää kuitenkin synkältä, eikä eduskunnan naisista tunnu löytyvän puhtia tähänkään kamppailuun.
Lastenhoidon lisäksi myös ikääntyneiden vanhempien hoito on katsottu naisten tehtäväksi. Tämän päivän Suomessa myös vanhustenhoito on joutunut leikkausten kohteeksi. Kukaan tuskin haluaa jättää vanhempiaan heitteille, vaan yhteiskunnan ollessa kykenemätön kantamaan vastuutaan entisistä veronmaksajistaan, tulee yhä suurempi joukko naisia valitsemaan "vapaaehtoisen" vetäytymisen työmarkkinoilta ja ryhtymisen omaishoitajan rankkaan tehtävään.
Jatkuvasti rankemmaksi käyvä työelämä on myös omiaan asettamaan naiset mahdottoman tehtävän eteen. On oltava äärimmäisen tehokas työntekijä ja samaan aikaan turvattava Suomen tulevaisuus synnyttämällä ja hoitamalla tulevia veronmaksajia.
Työelämän muuttuminen yhä enemmän lyhytaikaisten ja muiden epätyypillisten työsuhteiden suuntaan pakottaa laskemaan varman päälle. On luotava ensin ura ja saatava hyvä työpaikka, ennen kuin lapsilleen voi turvata toimeentulon.
Onko siis ihme, että ensisynnyttäjien keski-ikä nousee jatkuvasti. Eihän ketään meistä voi vaatia olemaan supernainen, vai voiko? Missä viipyvät ne yhteiskunnan toimet, joilla helpotettaisiin naisten työtaakkaa ja mahdollistettaisiin työn ja perheen sujuva yhdistäminen?
Miksei naisten ääni kuulu eduskunnassa?
Tiina Sandberg
