Vangin omainenkin kärsii
"Huolestunut veronmaksaja" kirjoitti (TS 6.10.) miten "tavalliset kansalaiset" nurisevat jos vangit haluavat oloihinsa parannusta. Ja yleinen mielipidehän on että ei rikollisia pidä hyysätä, kärsikööt kurjat valittamatta.
OK, mutta hyvin moneltaa jää panematta merkille, että suurella osalla vangeista on myös perhettä ja sukulaisia jotka kärsivät siitä kun läheinen joutuu vuosiksikin pois.
Ja minä, vangin vaimona koen todella epäreiluksi sen miten esimerkiksi Turun toisessa vankilassa evätään perhetapaamisia, pastoritapaamisista puhumattakaan.
Yhtä lailla myös minä lusin täällä siviilissä ja sydämeni itkee joka hetki, koska joudun olemaan erossa rakkaastani, elämäni tärkeimmästä ihmisestä. Normaalit tapaamiset tapahtuvat vartijan todella tarkan silmän alla pleksin takaa. Koskettaa ei saa ollenkaan tai tapaaminen loppuu siihen ja tapaamiset evätään moneksi viikoksi. Ja aina tapaamisen (huikeat 45 minuuttia lauantaisin ja sunnuntaisin ainoastaan) jälkeen jää aivan mieletön kaipuu ja ikävä.
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, joten ei siis voi yleistää sitäkään, että rikolliset ovat pelkkää tunteetonta pohjasakkaa. Kaikki eivät edes ole tehneet niitä rikoksia joista heitä syytetään ja joista he ovat tuomionsa saaneet.
Rikoksesta pitää saada ja kärsiä rangaistus, mutta joskus voisi lomia ja perhetapaamisia ajatellen ottaa vankien läheiset huomioon.
Vain pieni murto-osa on niitä rikollisia, jotka "hakeutuvat" uudelleen ja uudelleen muurien sisäpuolelle. Ei kukaan normaali ihminen, vaikka kuinka vanki olisikin, halua takaisin vankilaan, ja välttääkin sitä kyllä kerran vapauduttuaan. Ei siellä hääviä ole, kyllä jokaisella vangilla on kaipuu kotiin!
Linnanneito
