Kansallisen terveysprojektin luominen liikautti yhteiskuntaa terveeseen suuntaan. Yhteiskunnallinen keskustelu jäi kuitenkin lääkäreiden työvoimapulaan ja palkkojen nostamiseen.
Kansa oli yhtä mieltä siitä, että terveydenhuollon on toimittava korkealuokkaisesti ja kaikkia palveluita on saatava joustavasti. Hoitohenkilökunnan arvokas työpanos ei kiinnostanut keskustelun tuoksinassa ketään.
Minä vaadin kuitenkin tietää, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty, jotta hoitohenkilökunnankin riittävyys, ammattitaito, jaksaminen ja palkankorotustarve huomioidaan, ottaen huomioon nopean eläkekehityksen sekä väestön ikääntymisen mukanaan tuomat haasteet?
Terveydenhuollossa vaaditaan nyt rakenteiden muokkaamista, pitkien jonojen lyhentämistä, hoitotakuun käyttöönottoa sekä suurempia terveydenhuoltoalueita potilaiden hyväksi. Nämä käytännön muutokset tehdään pitkälti hoitohenkilökunnan resursseilla.
Hoitohenkilökunta jaksaa vastata haasteisiin, kun koulutetut työntekijät voivat motivoitua työskentelyyn. Kasvaneilla vaatimuksilla, kiristyneellä työtahdilla, työuupumuksella, potilasväkivallan uhalla, pätkätöillä ja pienellä palkalla evästetyiltä hoitajilta ei voi odottaa panosta uuteen kansalliseen terveysprojektiin. Hoitajien ammattitaitoa tai osaamista en epäile, mutta ei ole varmasti helppoa sitoutua projektiin, kun pätkätöiden epävarmuus ja vaativan työn alipalkkaus ovat lähtökohtia vaatimuksille. Kansallinen tarkoittaa myös sitä, että kansa ilmaisee tyytymättömyytensä päättäjiä kohtaan, jotka kohtuuttomin vaatimuksin teettävät kansallisen työn hoitajien kustannuksella.
Laajasti on esitetty työnjaon uudistamista hoitohenkilökunnan ja lääkäreiden kesken. Tämä ei ole uutta, vaan vanhaa ajattelua. Nähdäkseni hoitajat tekevät jo nyt potilaiden hyväksi ison osan lääkäreiden töistä, koska kaupungin lääkäripula on vaikea. Ongelmalliseksi asian tekee se, että heidän odotetaan suhtautuvan asiaan ikään kuin tämän kaltainen järjestely olisi tavoiteltava etuus eikä lisäpalkalla tehty ylimääräinen työ, joka kuuluisi eri ammattikunnan hoidettavaksi.
Tähän ongelmaan on syventynyt mm. ministeri Maija Rask, joka on ehdottanut hoitajien muuntokoulutusta lääkäreiksi, jotta tilanne lieventyisi. Pikakoulutus tuo mukanaan myös pikaratkaisun, jonka kantimet tulevaisuuteen ovat heikot. Miten hoitotyön asema turvataan nyt ja tulevaisuudessa, jos arvostettavaa on vain lääkärin työ, ja mistä saadaan näiden hoitajien tilalle uusia ammattilaisia näillä työetuisuuksilla? Pula ammattitaitoisista hoitajista kun on myös ikävä tosiasia Turun sairaaloissa jo kuluvana kesänä.
Ensi vuoden valtion budjetin epäkohtia on mm. se ettei opetusministeriö ole huomioinut kehysbudjetissa lisämäärärahoja terveydenhuollon koulutusmenoihin. Monet hoitohenkilökuntaa kouluttavat ammattikorkeakoulut ovatkin jääneet asemiinsa odottamaan luvattuja lisäkoulutuspaikkoja. Kuntien ja sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksia lisätään kuitenkin vuodesta 2003 alkaen 104 miljoonalla eurolla vuodessa edellyttäen, että kuntien toimintoja kyetään uudistamaan päätösten mukaan.
Huolestuneena seuraan ensi vuoden kuntanäkymiä, kun vertaan sitä Turun terveydenhuollon ammattilaisten katoon, toimimattomiin terveyspalveluihin sekä äärirajoilla työskentelevien hoitoalan ammattilaisten työuupumukseen.
Oleellisin on yhteiskunnallisesta keskustelusta mielestäni hukkunut: Kuka hoitaa potilaita, kun jäljelle jääneet hoitajat uupuvat liiallisen työnsä ääreen?
Orjahenkilökuntaako
