Kuuluin siihen etuoikeutettujen joukkoon, joille tarjottiin mahdollisuus osallistua sekä DDR:n että BRD:n järjestämille korkeakouluopettajien kursseille samoin kuin Länsi-Berliinissä pidetyille informaatioviikoille, joilla vertailtiin idän ja lännen joukkoviestintää.
Punainen DDR ei koskaan lakannut ihmetyttämästä minua. Se oli oma maailmansa, jossa aito toinen toisistaan välittäminen kulki käsi kädessä keskinäisen vakoilun kanssa.
Vuonna 1949 perustettu Saksan demokraattinen tasavalta ei ollut demokraattinen eikä tasavalta, ei ainakaan enää kesällä 1978, jolloin reaalisosialismille toisenlaista vaihtoehtoa tarjonnut Rudolf Bahro oli vastikään suljettu vankilaan ja poliittiselta kabareelaulaja Wolf Biermannilta estetty paluu kommunismin äidinkehtoon.
Ajatteleva ihminen on hankala sosialistisessa yhteiskunnassa - kuten hän olisi hankala kapitalistisessakin, jos meillä heitä enemmälti olisi.
Satapäisen ihmisjoukon täyttämässä hallelaisessa salissa, jonne SED:in miehet Berliinistä oli lennätetty vastaamaan Bahroa ja Biermannia koskeviin kysymyksiimme, oli painostavaa kuin Ingmar Bergmanin uskontoa tai skitsofreniaa käsittelevissä ahdistuselokuvissa.
Vastausten vaihtoehdottomuus ja valmiiksi juntatut mielipiteet kertoivat mustavalkeasta maailmankatsomuksesta, johon ei päässyt vaikuttamaan sellaiset häiritsevät tekijät kuin todellisuus. Se syöksähti tietoisuuteemme vasta itäsaksalaisen kirjailijan Walter von Czechowskin karjaistessa salin perältä: "En siedä näitä likaisia valheita, joita syötätte ulkomaalaisille vieraillemme! Bahro ja Biermann ovat ystäviäni."
Paneeli kohahti. Czechowskin sovittu kirjailijavierailu Turun yliopistoon peruutettiin. Mutta hänen huutonsa jäi elämään. Ihmisen vapaus on olennaisesti sitä, että minkä tekeekin, tekee sen omissa nimissään. Ei mitään ihanteita olisi olemassa, ellei joskus olisi ollut ihmisiä, jotka käyttäytyvät niiden veroisesti.
1980-luvun puolivälissä yövyin itäberliiniläisessä hotellissa. Hieno historiallinen keskusta oli entisöity, itäsaksanharmaa todellisuus etäällä esikaupungeissa.
Viestintäseminaari pidettiin länsiberliiniläisessä Kreuzbergin kaupunginosassa. Tuskin olin kävellyt muurin läpi, kun saarekemaisen eristäytyneisyytensä vuoksi kohtalokkuuden hehkua henkivä kaupunki otti minut vastaan läpi yön jatkuvalla turkkilaisella musiikilla.
Ensimmäinen kohtaamani ihminen oli puhkaissut poskensa isolla hakaneulalla. Graffiteilla töherretty patsasmötikkä, mies menneiltä ajoilta, seurasi liikennettä. Olin saapunut "villiin länteen". Boheemitaiteilijoistaan, talonvaltaajistaan, pilviveikoistaan ja lukuisista kapakoistaan tunnettu Kreuzberg veti magneetin tavoin hyvien länsisaksalaiskotien kasvatteja, jotka täällä saattoivat niin sanotusti irrottautua porvarillisesta todellisuudesta ja väen väkisin kuulua kadotettuun sukupolveen.
- Täällä läntisessä demokratiassa meillä sentään on sananvapaus, havainnoi joku älyniekka.
- Niin, saamme sanoa mitä ajattelemme, huokaisi kurssin vetäjä, - mutta kuunteleeko meitä kukaan?
Kirjoittaja Lea Huuhtanen on Turun yliopiston eläkkeellä oleva saksan kielen ja kulttuurin lehtori.
