Kiitos, että Monnista
tuli kiltti

Nämä vilpittömän riemulliset sanat heläytti edessämme istunut pieni tyttö poistuessaan Turun kaupunginteatterin Pekka Töpöhäntä ja kellarijengi -esityksestä. Sitä ennen hän oli ainakin kymmenesti hihittänyt kissoille - silkasta ihastuksesta.

Niin hihittelimme mekin, 9-vuotias seuralaiseni ja minä. Meille näytelmä oli elämys, toisin kuin kriitikko Taneli Topeliukselle, joka ei nähnyt esityksessä juuri mitään hyvää. Meitä Töpöhännän vauhti kiehtoi, ja olimme pelkästään kiitollisia ilosta, voimasta ja kiihkeydestä, jota näyttelijät säteilivät.

Meitä ei häirinnyt tippaakaan se, etteivät Monni ja Turun Murre tahtoneet pysyä pöksyissään. Tiedämme, että kiusaajat (Monni) ja elämän arkisesta onnesta humaltuneet (Murre) eivät aina tahdo pysyä pöksyissään. Erityisesti meitä kosketti maalaiskissa, joka puhuu murteellaan ja jaksaa vielä tänä päivänä aidosti haltioitua vain siitä, että kaupungissa on tapahtumia, sukkelaa.

Musiikistakin pidimme, emmekä ajatelleet, että Levottomat jalat tai Rappiolla -kappaleissa olisi mitään kyseenalaista. Jo lapsi ymmärtää, että aika rappiolla ollaan, kun eletään kellarielämää purku-uhan alla. Levotontakin se voi olla.

Kun kysyin 9-vuotiaalta, mikä hänestä esityksessä oli tärkeintä, poika vastasi kakistelematta: "Erilaisuus." Sitä sovituksessa onneksi oli, ja siitä näytelmässä puhutaan. Mikä voisi tänä koulukiusaamisen ja lasten rotukahakoiden aikana olla tärkeämpää kuin käsitellä hyväksyntää ja sopua erilaisten kesken. Koirat ja kissat, maalaiset ja kaupunkilaiset, hännättömät ja virheettömät voivat tulla toimeen toistensa kanssa. Sekin kerrottiin, ettei kovin ja kaunein aina saa parasta. Ulla-kissa antoi sydämensä hännättömälle.

Myös anteeksiannosta ja sen voimasta näytelmässä puhutaan, ja selkeä viesti kuuluu: Hyvällä voi voittaa enemmän kuin pahalla! Se tekee kiltiksi, ystäviksi ja lisää yhteenkuuluvuutta. On siis asetuttu elämän puolelle; siitä keimailu ja kikkailu ovat kaukana.
Riitta Kallioinen,
toimittaja